Suurten elintasoerojen maa

Manilassa nukutaan kaduilla pahvipalan päällä Saamme olla silti rauhassa, eikä kukaan ylirahasta meitä.

Kostea tuulahdus toivottaa meidät tervetulleiksi Filippiineille.

Kun kone laskeutuu Manilan Ninoy Aquino-kentälle maanantai-iltana, on jo pimeää. Isoja pisaroita tippuu niskaamme, kun juoksemme terminaalista tien yli kioskille vaihtamaan rahaa pienemmäksi. Matkatoverini ottaa kuvan rosoisesta ympäristöstä. Olemme ainoat länsimaalaiset, ”falangit”, tässä joukossa. Yritän vastata tuijotuksiin hymyillä.

Emme ota keltaista lentokenttätaksia tai valkoita tilatakseja, jota nimellä coupon taxi mainostetaan, (sellainen olisi maksanut 960 pesoa eli noin 20 e määränpäähämme), vaan etsimme tavallisen valkoisen mittaritaksin. Sellainen löytyy lopulta terminaalirakennuksen toisesta kerroksesta. Hoputamme kuljettajaa laittamaan mittarin päälle. Kova tagalogin kielellä laulettu musiikki tulvii takakauittimimista tajuntaamme. Laitan korvatulpat korviini. Auton ovet lukitaan ennen lähtöä.

Kyyti kolmen miljoonan asukkaan Quezon Cityyn, jossa hotellimme sijaitsee, maksaa lopulta 400 pesoa, eli alle 10 euroa tippeineen. 15 kilometrin matka kestää ruuhkien takia kaksi tuntia. Ruuhkissa pujottelevat miehet ansaitsevat elantoaan myymällä pähkinöitä ja muita paikallisia välipaloja ruuhkaan juuttuneille.

Hotelliin päästyämme otamme kadulta tricyclen eli mopotaksin, jossa on pieni istumakoppi kahdelle henkilölle Araneta Centerin luo. Lyhyt matka maksaa 20 pesoa, kuten meille on hotellilta kerrottu. Ostamme katukojusta hodareita, oranssiksi friteerattuja viiriäisenmunia ja muita dipattavia ruokia. Ne tarjoillaan erilaisten kastikkeiden ja limemehun kanssa. Pyörittelemme ruokaa kastikkeessa ja nostamme ne puutikuilla suihimme.
https://www.instagram.com/p/_RwNetg5fh/?taken-by=katiooh

Kun olemme kadulla, olemme astuneet samalla tietämättämme kodittomien ihmisten koteihin. Araneta Centerin luona, Cubaon alueella makaa aliravittuja ihmisiä pahvinpalojen päällä. Noin 6-vuotias poika lähtee peräämme värikäs helistin kädessään puhuen sanoja, joita emme ymmärrä. Hänen siskonsa jää nukkumaan aurinkotuoliin myyntikojun viereen.

Pääkadulta kävelemme yhdelle poikkikaduista. Sieltä löydämme karaoke- ja seksibaareja. Siellä täällä mainostetaan edullisia majapaikkoja, vain 8 euroa/yö. Ostamme yhdestä kojusta makeita kakkuja jälkiruoaksi. Myyjänä ollut nuori nainen puhuu hyvää englantia. Tarjolla olisi ollut myös grillattuja kananpäitä vartaassa.

Paluumatkallamme näemme, kun nainen pysähtyy eteemme, nostaa mekkonsa ja kyykistyy varovasti tien reunaan virtsaamaan.

Kotikadulla esittelen Kaisalle ensimmäisen bongaamaani torakan. Illalla matkatoverini lukee säätiedotteita. Menemme nukkkumaan epätietoisina taifuunista, ja siitä, miten sen suhteen tulisi toimia.

Matka Tagaytaylle

Aamu valkenee sateisena. Ikkunasta paljastuu maisema, jota rytmittää betonitalot ja peltikattoiset hökkelit. Syömme hotelliaamiaisella maukasta naudan jauhelihaa, riisiä ja kananmunaa. Sitten lähdemme vaihtamaan minulle valuuttaa, ostamaan adaptereita ja selvittämään bussia Tagaytaylle. Mukaamme tarttuu myös sateenvarjot. Löydämme paikallisten avulla bussiterminaalin, jossa ihmiset jonottavat turvatarkastuksesta läpipääsyä. Mies jakaa ilmaista cocacolaa. Turvatarkastusjono ei liiku. Meillä ei ole vielä tavaroita mukana lähtöä varten, joten emme jää jonottamaan. Paluumatkalla tyrkkään ilmaisen cokikseni kerjäävän miehen käteen.

Hotellin respasta kerrotaan, että Tagaytaylle lähtemisessä ei ole sään puolesta ongelmaa. Niinpä lähdemme sinne alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Bussimatka San Antonio -bussiyhtiön kautta maksaa 104 pesoa. Rahastaja tyrkkää meille paksun nipun bussilippuja käteemme. Ilmastoinnin takia puemme kaikki pitkähihaiset yllemme.

Noin 60 kilometrin matka kestää neljä tuntia. Tie, jotka kutsutaan highwayksi (suomeksi moottoritie), kulkee tiivin asutuksen läpi. Kuvia ei saa sateen takia otettua.

Tagaytay on Lake Taalin rannalla. Paikka on kuuluisa vehreiden vuoristo- ja järvimaisemiensa takia.

Perillä sataa yhä rankemmin. Bussista ulos päästyämme säntäämme suoraan pysäkin kohdalla olevan ravintolan katoksen alle miettimään seuraavaa siirtoa. Ravintola on pimeänä. Meillä on kova nälkä, joten jäämme syömään. Myyjä sanoo kokkaamisen onnistuvan, vaikka sähköt ovatkin poikki. Saamme eteemme kaksi kulhoa keittoa, jossa on rasvaista porsaan lihaa, jalapenoja, vihreitä papuja ja kirpeää limen mehua. Lisäksi tilasimme annoksen riisiä ja vihreitä papuja, jotka tarjoiltiin herkullisen kastikkeen kanssa, joka maistuu pähkinäiselle.

Ruokailun jälkeen lähdemme takaisin sateeseen. Kaisa on selvittänyt ravintolasta, ettei taksia tarvita, sillä hotelli on hyvin lähellä ravintolaa. Kun kävelemme hotellia kohti, joudumme tricycle-kuskien pommittamaksi. Yksi heistä on hyvin sinnikäs. Hän sanoo TIETÄVÄNSÄ missä hotellimme on, ja että se on hyvin kaukana. Hinta kyydille laskee ja koska tuntuu olevan huolissaan kastumisestamme, survoudumme lopulta reppuinemme mopotaksin kyytiin.

Kun olemme ajaneet tovin, kuljettaja pysähtyy kyselemään hotellin sijaintia. Kerran, toisen, vielä kolmannen. Se siitä tietämisestä, puuskahdamme. Lopulta pääsemme perille. Hotelli on vain noin 400-500 metriä paikasta, josta hän poimi meidät kyytiin. Kuski on todella nolona ja pahoillaan. Kun olemme maksaneet hänelle ”turistikierroksesta” säälistä sovitun 60 pesoa, hän kehtaa vielä tarjota kyytiä tulivuorelle huomiseksi. Siihen minun on aivan pakko sanoa: ”Oletko varma, että tiedät, missä se on? ”

Hän ei loukkaannu heitostani ja pyystää vielä kerran anteeksi turhaa ajeluttamista ennen kuin kurvaa pois.

Hotellimme oli pieni ja tyylikäs Eco Hotel ostoskeskusta vastapäätä. Järvinäkymästä maksetut ekstrapennoset valuvat sumun takia hukkaan.
https://www.instagram.com/p/_TqDg6A5ev/?taken-by=katiooh

Huone on pieni, vain noin 10 neliömetriä. Sänkymme on aivan ikkunassa kiinni. Kun menen nukkumaan, huomaan, että ikkunasta sisään valunut vesi on kastellut verhot ja sängynreunan. Nukuimme siis vesisängyssä. Tuuli paukkuu yöllä sellaisella voimalla, että osa yöstä menee korvatulpallisella nukkujallakin valvoessa.

Aamulla huoneemme lattia on edellistäkin iltaa kosteampi. Kassin pohjat ovat märkinä. Ilmoitamme respaan kosteusongelmasta. Naispuolinen respa lupaa kasvot kireänä tarkistaa asian ja palata asiaan.

Sää on edellistä rajumpi. Tuulee ja sataa. Kauppa on rajusta säästä huolimatta auki. Vain ostoskeskuksen edustalla olleille kojuille on käynyt myrskyssä hullusti. Pressukatokset ovat kumollaan maassa ja värikkäät myyntitavarat lojuvat sikin sokin pitkin maata.
Ostamme aamiaiseksi patonkia, juustoa, hedelmiä ja jogurttia. Aamiaisen jälkeen menemme säästä masentuneina takaisin nukkumaan. Kauppareissumme aikana ikkunan viereen oli ilmestynyt yksi valkoinen froteepyyhe kosteutta imemään. Iltapäivään mennessä se on läpikotaisin kosteudesta raskas.

Iltapäivällä lähdemme käymään keskutassa ostoksilla ja syömässä. Bag of Beansin ruoat onnistuvat vakuuttamaan edellisiltaisiin ostoskeskuspöperöihin verrattuna.

Kysymme kuivaa huonetta vielä kertaalleen illalla. Nyt miespuolinen respa lupaa palata asiaan myöhemmin. Muutaman tunnin päästä oveemme koputetaan ja saamme kulmasta ja reunoilta kostuneen peiton tilalle uuden, joka osoittautuu vielä edellistä kosteammaksi. Huutonauran epäonnellemme. Kämppikseni tarjoutuu ottamaan märemmän puolen tällä kertaa.

Kun heräämme torstaina, ei enää sada. Suuntaamme tänään torstaina kohti Batangasia ja sieltä laivalla suunnitelman mukaisesti Mindorolle, Puerto Galeraan, jos lautat kulkevat, eikä merenkäynti näytä liian rajulta.