Matkamme on edennyt Manilasta Tagaytayn, Puerto Galeran, Sablayanin ja Pandan Islandin kautta San Joseen.
Minun pitäisi kirjoittaa tätä Busuangan saarelta, Coron Townista. San Josesta meidän piti jatkaa tänään Coron Towniin laivalla. Laiva ei kuitenkaan lähtenyt, koska moottori oli rikki. Jäimme paikallisten tapaan satamaan odottelemaan uutisesta huolimatta, ja odotus palkittiin: saimme ostettua lipun huomiselle päivälle. Huomenna laivaseurana ainakin yksi filippiiniläinen Bibi-tyttö isänsä ja äitinsä kanssa ja 24-vuotiaat israelilaisnuoret.
Kahdeksan tunnin laivamatka maksoi 700 pesoa eli noin 12 euroa opiskelija-alennus huomioiden. Paikalliset maksavat lipusta vähemmän, kuin ulkomaalaiset. Siihen on alistuttava nyt.
Ei niin viihtyisässä San Josen keskustassa yksi yö oli tarpeeksi, joten siirryimme Aroma Beachille, Lonely Planetin suosittelemaan Sikatuna Beach Hotelliin.
San Josen keskustassa köyhyys oli silmäänpistävää muihin kohteisiin verrattuna. Hotellin edustalla kerjäsi nainen lastensa kanssa crack-piippu suussaan. Kerjäläisiä oli missä tahansa liikuimmekin.
Aroma Beachilla vastassa oli lapsia ja työmiehiä.
Hotelliin majoituttuamme kyselimme respasta, löytyykö rannalta aurinkotuoleja. Respan täti katsoi meitä kuin vähä-älyisiä ja pudisti päätään.
Harmaahiekkainen ranta oli roskainen ja värikkäitä laivoja täynnä. Kävelimme paahtavassa auringossa sitä eteenpäin, kunnes löysimme alueen, joka oli täynnä ravintoloita. Karaoke raikasi siellä täällä. Menimme yhteen paikkaan cokikselle ja koska meille suositeltiin lounaaksi ribsejä, söimme niitä kävelyltä palattuamme. Ruoka oli maukasta ja omistaja puhui hyvää englantia.
Lämpö ja ruoka uuvutti meidät siinä määrin, että sen jälkeen oli ohjelmassa nokoset ilmastoidussa huoneessamme. Omat erilliset sängyt olivat luksusta.
Nokosten jälkeen ehdimme nauttimaan rannalle vielä ilta-auringosta. Saimme paikallisia lapsia seuraamme. He huutelivat meille vaatteet päällä vedessä kahlaten kaikkea hassua, mm. ”I am chocolate”. Myös nimet ja ikätiedot tuli vaihdettua.
Kävimme ostamassa lähikioskista olutta, jotta auringonlaskun katselu sujuisi mukavammassa tunnelmassa. 7 prosenttinen Red Horse -olut maksoi 50 senttiä.
Piirtelimme hiekkaan, juttelimme ja seurasimme, kun pojat vieressämme rakensivat kivistä fudiskentän hiekkaan. Sen jälkeen he siirtyivät tekemään hiekasta suuria palloja. Aurinko laski mailleen alle puolessa tunnissa.
Filippiinit eivät ole selkeästi yhtä kehittynyt turistimaa kuin vaikkapa Thaimaa. Palveluita turisteille on vähän. Jos haluaisi lähteä vaikka jonnekin retkelle, niistä pitää löytää tieto itse etsimällä ja kyselemällä. On myös toinen, itse keksimäni: Aurinkorasvamittari. Aurinkoisessa maassa, jossa aurinkorasvaa ei tahdo löytyä millään, ei ole selkeästi aurinkorasvalle kysyntää = ei ole turisteja, jotka niitä tarvitsisivat. Esimerkikiksi Thaimaasta aurinkorasvaa ja aloe vera -voidetta löytyy putiikista kuin putiikista.
Hyvä puoli turistien vähyydessä on, ettei mikään maksa kovin paljoa ja että saa olla rauhassa.Palveluiden puute tekee kuitenkin matkustamisesta astetta vaivalloisempaa. Täällä päin on selkeästi ollut venäläisiä turisteja, koska se on eka veikkaus, kun kysellään, mistä tulemme.
Ollaan kyllä koettu ja nähty paljon, mistä voisi kirjoittaa, mutta ei nyt ole aikaa kirjoittaa tämän enempää tällä erää.
Nyt, kun kirjoitan hotellin ravintolasta, on samat rannalla tavatut lapset kerääntyneet hotellin korkean betoniaidan päälle laulamaan.
Hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa Suomeen.
Pitäkää peukut, että paattimme pysyy pinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti