1.3.2015

En jaksa olla aina se paskiainen

Sunnuntai-ilta. Märkää ja pimeää. Olin matkalla kotiin painavaa matkalaukkua raahaten. Kun aloin lähestyä suojatietä, katseeni suuntautui ajoväylälle. Tuleeko sieltä ketään?

Sinmokadun mäkeä ylös ajoi musta BMW. Mietin, hiljentääkö se vauhtiaan, ehdinkö tien yli rauhassa (ilman juoksemista) - onko minut nähty ylipäätään. Jatkoin kävelyä lähemmäs kohti suojatietä ja päätin mennä yli. Tänään kaikki meni käsikirjan mukaisesti. Auto hiljensi hiukan, ja ehdin yli ilman auton tööttäilyä ja ilman, että syyllityin itse kiroiluun.

Asun vilkkaasti liikennöidyllä kadulla. Joka aamuinen töihinmeno on minulle pieni jännitysnäytelmä. Onko kadulla miten paljon ruuhkaa, ja ovatko autoilijat valppaana ja hyvällä tuulella. Välillä käy niin, että T:n muotoisessa, tasa-arvoisessa risteyksessä autot keskittyvät niin paljon toisten autojen ja raitiovaunujen liikkeisiin, että jalankulkijoiden olemassaolo unohtuu.

Tällä viikon torstaina autoletkan ensimmäinen auto lähti liikkeelle, suoraan kohti tietä ylittävää eli minua ilman, että huomasi minut, mutta sai kuitenkin viime tipassa pysäytettyä auton, ennen kuin olisi osunut. Huusin ja kiroilin oikea käsi pystyssä. Kyydissä ollut nainen näytti hämmentyneeltä ja hieman säikähtäneeltä. Kuskin ilmettä en tavoittanut.

Kiroilen ja huudan jalankulkijana, lähinnä juuri aamuisin, keskimäärin kerran viikossa. Harvemmin etäisyys autoon jää kuitenkaan alle metriin, kuten kävi torstaina.

En koskaan jää selvittämään näitä tilanteita, vaikka kieltämättä torstainakin itkin, kun säikähdin jonkin verran.

Jos odottaisin arkiaamuisin kotitaloni edessä olevan suojatien edessä, että autot antavat vapaaehtoisesti tietä, saisin odotella usein aika pitkään. Yleensä autot tajuavat läsnäoloni ja saan ylitettyä kasun reippaasti niin, ettei se aiheuta stoppeja autoillekaan. Joskus autot ovat pysähdyksissä raitiovaunuliikenteen takia joka tapauksessa.

Tiedän monia ihmisiä, jotka uhmaavat jalankulkijoina autoja liikenteessä. Heitä, jotka noudattavat liikennesääntöjä ja vaativat sitä myös autoilijoilta. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei aina jaksa olla se paskiainen, joka kävelee auton eteen suojatiellä. Palaute on kovaa, välillä meinaa saada tööttien ja kansainvälisten käsimerkkien lisäksi köniin.

On toinenkin syy: Inhoan asioiden pelkäämistä.
Useimmiten pelot ovatkin ihan turhia ja vievät vaan liikaa energiaa. Mutta, kun tarpeeksi monta kertaa joku meinaa ajaa päälle liikennesäännöistä välittämättä, se opettaa varovaisuutta. Se laittaa ainakin itseni pohtimaan, että kannattaisiko jalankulkijoiden väistämissääntöjä muuttaa, kun niin harva niitä viitsii Suomessa noudattaa.

Ei kommentteja: