Minulla on tapana juoksennella moneen paikkaan. Tiivistän askeltani puolijuoksuun erityisesti silloin, kun olen myöhässä, ja joskus ihan vaan varmuuden vuoksi: jos vaikka julkinen kulkuväline sattuisi ajamaan pysäkille juuri sopivalla hetkellä. Juoksen myös työpaikan käytävillä - lähinnä silloin, kun muut eivät ole näkemässä.
Näen kovin monen muunkin tekevän samaa. Juoksevan kaduilla siis. Mielestäni Helsingissä juostaan paljon enemmän kuin muissa suomalaisissa kaupungeissa. Bussin ja raitiovaunun perässä on tehty monta komeita spurtteja. Juostaan täällä toki myös ihan urheilun merkeissä vapaa-ajalla, mutta nyt tarkoitan lähinnä tällaista kadulla arki- tai työvaatteissa tapahtuvaa juoksemista.
Juokseminen on mielestäni kivaa. Jos ja kun (nykyään se on aina ”kun”) arkisin ei ehdi liikkumaan riittävästi, saa hapenottokykyä testattua, sykkeeseen vaihtelua ja verenkierron kivasti aktivoitua, kuin spurttailee aina sen muutaman sadan metrin matkan työpaikalta junalle tai junalta kouluun. Se on samalla mukava tapa testata kuntoa. Jos on reidet pian uuvuksissa metron rullaportaita ylös kavutessa, tietää, että paremmassakin kunnossa voisi olla.
Toinen, ja ehkä se todellisempi aspekti juoksemiseen: Olen myöhässä melkein aina. En osaa olla ajoissa. (Tai siis osaan, jos olen siihen tarpeeksi motivoitunut.) Koen ajoissa olemisen omassa arjessani jotenkin nolona tai tehottomana toimintana. Lisäksi koen muiden odottelun tylsänä. On mukavampaa on olla itse pari minuuttia myöhässä kuin odotella muita ”myöhäisiä”. Se on itsekästä, tiedän. Pieni kiire saa kuitenkin myös tiivistämään tahtia ja kuntoilemaan pienissä pätkissä kesken arkipäivien. Suosittelenkin pientä kaupunkispurttailua ja viime-tipassa-juoksentelua kaikille, jotka eivät ole kovin kovia hikoilemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti