Avoimia kysymyksiä SDP:n puheenjohtajavaaliin liittyen

SDP:n kannatus rypee pohjamudissa ja ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne on haastanut SDP:n istuvan puheenjohtaja Jutta Urpilaisen.

Olen tässä jo pitkään koettanut miettiä, mitä mieltä olen Urpilaisesta SDP:n puheenjohtajana. Tällaisia pohdintoja ja havaintoja olen päätynyt tekemään.

Jutta on äärimmäisen hyvä valtiovarainministeri, kaikkien mittauksien ja listauksien mukaan yksi maailman parhaimmista. Se välittyy myös itselleni oikein hyvin. Jutan sinnikkyys ja taidot näkyivät erityisesti Kreikan vakuusneuvotteluissa.

Olen kuitenkin pohtinut sitä, että jos on hyvä valtionvarainministeri, riittääkö se myös siihen, että on samalla puoluejohtaja? Minusta Jutta ei jotenkin tunnu johtavan puoluetta. En osaa selittää sitä sen enempää, mistä tämä tunne johtuu, mutta jokin siinä itseäni kaihertaa.

Mutta mitä johtajuus ylipäätään on? Hyviä johtajiahan voi olla hyvin monenlaisia. Ja sitten, jos vertaa kollegaan, kokoomuksen Kataiseen - profiloituuko pääministeri Katainenkaan puoluejohtajana sen kummemmin? En usko, että Katainen hoitaa puoluejohtajan tehtäväänsä yhtään sen paremmin kuin Urpilainenkaan, vaan hän on ensisijaisesti pääministeri, ja kaikki muu tulee siinä sivussa. (Kokoomus vaan ylipäätään hoitaa viestintäänsä paljon taitavammin, mikä on seikka, josta SDP:n tulee ottaa opiksi.)

Ja sitten toisaalta, heitän tähän tällaisen promoavan kysymyksen, että tarvitseeko puoluejohtajan edes olla niin "hyvä"? Eikö riitä, että hän istuu SDP:n hierarkiassa ylimmällä pallilla valtiovarainministerin vallankahvassa ja hoitaa sen hyvin? Eikö se ole paras käyntikortti ulospäin?
En muista, että Paavo Lipponen olisi jäänyt mieleen siitä, että hän olisi ollut hyvä johtaja. Hän jäi mieleen politiikastaan.

Mistä tässä on siis kyse? En voi olla miettimättä, miten paljon kuuluisalla sukupuolella on tekemistä asian kanssa. Jos meillä olisi miesjohtaja, olisiko hän automaattisesti uskottavampi? Vai onko meillä demareilla vain tapana, että emme usko edes omiimme? Heinäluomahan luopui puheenjohtajuudesta ennen, kuin hänen altaan alettiin vetää mattoa sen pahemmin alta. Sen sijaan, että tukisimme omaa johtajaamme vaikeissa tilanteissa ulospäin yhtenäisinä, alamme tapella ja sotia keskenämme. Tärkeintä siinä vaiheessa ei ole tietekään yhteinen etu, vaan se, kuka on oikeassa ja kenen kanta voittaa. Sellaisissa myllerryksissä on omakin puoluekirja aina hieman koetuksella, vaikka sosialidemokraattinen arvomaailma olisi itselle miten tärkeä hyvänsä.

Sen lisäksi, että olemme taitavia potkimaan toisiamme omille nilkoille, yksi pohtimisen arvoinen aihe on myös se, onko kentän oman demarikentän luottamus tärkeämpi asia kuin kansan luottamus? Se, että vaikka oma kenttämme tietäisi, että Jutta on hyvä puolue ja pystyy luotsaamaan Suomea läpi vaikeiden aikojen, niin miten sen toteutamme, jos kansa ei siihen usko?

Näiden lukujen valossa SDP:n kykyyn pelastaa Suomi talousvaikeuksissa, ei uskota. Toisaalta voi olla myös niin, että kannatusluvut on matalia juuri siksi, että ollaan onnistuttu sopeuttamaan. Kansa ei vain budjettikurista pidä. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, kannatuksemme alkoi laskemaan jo (muistaakseni, ehkä) ennen rajuimpia sopeutustoimia.

Kaikki nämä päätökset on tehty puheenjohtajan kasvoilla, ja ne kulminoituvat häneen. Hän on viime kädessä se syntipukki, jota voidaan tehdystä politiikasta syyttää. Ja tavallaan, sehän on puheenjohtajan tehtäväkin viime kädessä; kantaa vastuu tehdyistä päätöksistä. Mielenkiintoista on mielestäni kuitenkin pohtia, olisivatko nyt tehdyt päätökset olleet yhtään sen erilaisempia, jos valtiovarainministerinä olisi ollut joku muu – vaikka Lindtman, Kiuru – tai sitten Rinne?

Vastauksia esittämääni kysymykseen on toki vaikea entää, koska meistä kukaan ei ole oraakkeli. On kuitenkin hyvin tärkeää myöntää, että Suomi rypee vaikeuksissa eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla- oli pj:nä kuka tahansa. Emme voi sadan prosentin varmuudella tietää, onko Jutta pärjännyt vm:nä erittäin hyvin, vai olisiko joku muu saanut kehysriihessä SDP:n johdolla parempia, oikeudenmukaisempia päätöksiä aikaan. Valtion taloudellinen tilanne on nyt niin haastava, ettei siitä voi välttämättä kukaan selvitä kuivin jaloin. Tiedämme vain, miltä asiat näyttävät ja vaikuttavat ulospäin.

Itse toivon henkilökohtaisesti Jutalle vain kaikkea hyvää. Minulle on periaatteessa aivan sama, kuka SDP:tä johtaa toukokuusta eteenpäin, kunhan hänellä on vain omalta kannaltani parhaat arvot ja tavoitteet sekä karismaa niiden läpiviemiseen.
Kysymys kuuluu vain, onko Jutalla enää uskottavuutta ja mitään uutta annettavaa puolueen johtamiselle? Joku vääräleukainen voisi sanoa, että aikaa antaa näyttöjä, on jo ollut riittämiin.

Antti Rinnettä en juuri tunne. Tiedän vain, että hän on saanut ay-kentällä paljon aikaiseksi. Toisaalta Rinteestä kirjoitettu wikipedia-artikkeli antaa hänestä osin myös vähemmän mairittelevan kuvan. Tietyllä tavalla olen helpottunut, ettei minun tarvitse olla yksi niistä 500:sta puoluekokousedustajasta, jotka puheenjohtajasta äänestävät muutaman viikon päästä Seinäjoella.

Tavallaan toivon, että kisaan lähtisi vielä joku muukin - joku, kenet tunnetaan hyväksi ja taitavaksi, ja ketä arvostetaan ay-liikkeen sekä toimihenkilöiden parissa. Minun unelmieni puheenjohtaja SDP:lle voisi olla vaikkapa Pilvi Torsti. Luulen, parhaillaan äitiyslomalla oleva valtiosihteeri ole hän ole nyt lähdössä aivan pian ko. vaaliin mukaan, mutta hänellä, jos kellä olisi kykyä, taitoa ja terävyyttä päättää ja argumentoida asioista uskottavasti.

Siihen olen rehellisesti Urpilaisessa aivan tuoreeltaan pettynyt, ettei eilisessä Jutta-tuvassa (7.4.) annettu tilaa yleisökysymyksille. Sanottiin, että kuka vain voi tulla kysymään häneltä itseltään asioita suoraan. Yleisökysymysten olemassaolo on itselleni niin itsestäänselvä asia, että se laittoi minut miettimään, pelkääkö Jutta jotain? Niin rohkea, niin sanavalmis nainen, ei ota yleisökysymyksiä, vaikka tilaisuutta on mainostettu etukäteen, että siellä on sana vapaa. Se oli minusta virheellinen päätös, sillä se antaa SDP:n puheenjohtajasta minun silmissäni - todella – joko sulkeutuneen, pelokkaan tai ylimielisen kuvan.

Tilaisuus muuten oli periaatteessa oikein hauska ja lämminhenkinen. Menin sinne kuulemaan, mitä teemoja Urpilaisella on jatkoa ajatellen. Esiin nousivat pariin otteeseen hokemat "rehellinen vastuunkanto" ja "turvallinen uudistaminen". Niillä teemoilla en usko kyllä ainakaan SDP:n ääniä saavan. Turvallinen uudistaminen kuulostaa korvaani siltä, että kun ei ole rahaa tehdä mitään, ei tehdä mitään. Tai tehdään vain jotain pientä. Se on totta, että politiikka on marathonlaji ja että pienistä muutoksista aikaa myöden ne vaikutukset vasta tulevat esiin, mutta... Turvallinen uudistaminen kuulostaa siltä ikäänkuin ei tehtäisi yhtään mitään. Se ei ole hyvä.

Rehellisellä vastuunkannolla Urpilainen viittaa varmaan samoihin asioihin, kuin itsekin pohdin tässä tekstissäni – siihen, että kun rahaa ei ole, sitä on paha jakaa eteenpäinkään.

Silti, jotain uutta, tuoretta, eteenpäin katsovaa Urpilaisen teeseissä tulisi olla – muutakin, kuin että koitetaan sinnitellä nyt tästä taantumasta läpi.



Saa kommentoida, mutta vain asiatyylillä, kiitos.