Laos, osa 3: Vientiane

Sleeperbussini Vientianeen saapui perjantaiaamuna kello 5.30, puoli tuntia etuajassa. Lyöttäydyin muutaman muun matkaajan seuraan, ja otimme tuktukin keskustaan. Bussiasema on noin 15 kilometrin päässä Vientianen keskustassa, joten kävely ei tullut kysymykseen. Ensin piti neuvotella hinta, Vientianessa aiemmin ollut poika sai tiputettua hinnan puoleen, noin 20.000 kipiä per pää (yht. 120.000 kip kuusi henkilöä) kun alkuperäinen hinta olisi ollut 250.000 kipiä per kuljetus. Kyytiin nousi kolme kanadalaista tyttöä, minä, kiinalainen poika ja yksi eurooppalainen kundi, joka toimi myös hintaneuvottelijana. 

Nousimme kaikista rämimpään ja pienimpään tuktukiin. Kuljettaja oli vanha ja ajoi varovasti. Päin punaisia ajoimme vain pari kertaa, mutta nekin sillä tavalla, että hän katsoi, ettei ketään muita ole tulossa. Täällä liikennesäännöt ja liikennevalot ovat vain suuntaa-antavia.
No, sovittiin, että kuski vie meidät keskustaan. Keskustaan mentiin. Monta kertaa kyllä tuntui siltä, että mopo hajoaa palasiksi hetkenä minä hyvänsä. 

Tiet olivat tyhjiä. Ihmiset käynnistelivät ruoanmyyntibisneksiään kadulla, yhdellä pariskunnalla oli vielä aamutakit päällä myymälänsä edessä kun puuhailivat kioskia pystyyn. Onnekseni näin tuktukin kyydissä myös munkkeja keräämässä ruokaa ja rahaa paikallisilta parillakin eri kadulla - näky, jonka olin missanut Luang Prabangissa.

Pääsimme keskustaan ehjinä. Ensimmäinen asia, minkä yllättävää kyllä noteerasin, oli lintujen laulu. Ei kanojen tällä kertaa, vaan oikeiden pikkulintujen. Olin kuolemanväsynyt. Kaikki guesthouset olivat tietenkin siihen aikaan kiinni. Suuntasimme hostelliin kanadalaisen Jo:n kanssa, josta kiinalainen poika, Charlie oli varannut dormipedin. Yllättävää kyllä, joku oli paikalla aulassa. Charlie otettiin sisään, koska hänellä oli varaus jo kuluvasta yöstä, mutta muuten hostelli oli täynnä. Onnistuimme tekemään varauksen tulevalle yölle, joten pystyimme jättämään kamamme hostelliin. Sitten suuntasimme Jo:n kanssa ulos viettämään aikaa ennen check-iniä. 

Päätimme - tai jo Jo päätti, minä kuljin vain kiltisti perässä, sillä kaipasin epätoivoisesti seuraa ja tekemistä, mennä aamumarkkinoille. Otimme tuktukin, maksoimme kumpikin 5.000 kipiä per pää, ja pääsimme keskusbussiasemalle, jonka luona aamumarkkinat olivat. Kello oli vasta 6.30, kun markkinat alkaisivat vasta seitsemältä. Ostimme bussiaseman kojusta vähän hedelmiä, mangosteenejä, kun odottelimme aamumarkkinoiden avautumista. Ovat muuten terveellisiä ja herkullisia hedelmiä!

Jatkoimme kävelyä ympäriinsä, ja menimme katsomaan yhtä läheistä temppeliä. Portti oli lukossa, mutta saimme otettuja kuvia aidan raosta. Kello ei ollut vieläkään seitsemää, joten menimme läheiseen ravintolaan kahvlle. Siellä Jo kertoili minulle työstään kansainvälisen koulun opettajana Kuala Lumpurissa. 

Seitsemän jälkeen menimme viimein aamumarkkinoille. Markkinoilla myytiin lähinnä ruokaa, tai siis ruoan raaka-aineita, mutta myös vaatteita, dvd:itä ja leluja oli saatavilla.

Paikallinen tunnelma, hajut, värit ja ihmiset ovat aina näkemisen ja kokemisen arvoisia. Markkinat tarjoavat virikkeitä kaikille aisteille. Ihmettelyä aiheuttaa, miten kalat ja lihat pystytään myymään ihmisille tuoreina ja hyvälaatuisina, kun jo aamusta lämpötila hipoo lähemmäs neljääkymmentä. Hygieniasta pidetään huolta, vaikka lihoja käsitellään paljain käsin ja kärpäset pörräävät ympäriinsä. 

Yksi yrittäjien joukko markkinoilla oli kerjäiset. Heitä en ole Thaimaassa niin paljoa kohdannut, mutta noilla markkinoilla, joilla satuimme olemaan ainoat länsimaiset ihmiset, oli useampi ihminen kerjäämässä. Se tuntui pahalta. Kerjäläisiä liikkuu myös Vientianen kalliimpien, turistien suosimien kahviloiden ja ravintoloiden ympäristössä. 
Vaikka pääkaupunki Vientiane on monin paikoin kiilloitettu ja ulkoasultaan länsimäiset standardit täyttävä, Laos on silti maailman 20 köyhimmän maan joukossa (tai ainakin lähelle - en nyt ole 100% varma viimeisimmistä tilastoista tai luvuista). Vauraan oloisessa Vientianessa sen helposti unohtaa, elleivät kerjäläiset olisi asiasta muistuttamassa.
Ostin markkinoilta muovisen pussukan, jossa passi, rahat ja puhelin pysyvät kuivina, kun täällä vietetään paikallista uutta vuotta kosteasti 14.-16. tätä kuuta. 

Jatkoimme kävelyä kohti Vietianen riemukaarta eli Patuxaita. Patuxai näytti olevan paljon lähempänä kuin se mitä todellisuudessa oli...
Perille päästyämme huilasimme tovin puistossa suihkulähteen äärellä. Minä lepuutin vartaloani penkillä pitkin pituuttani ja nukahdin. Heräsin noin vartin kuluttua siihen, kun kadunlakaisija liikkui aivan penkkini takana. Huilin jälkeen olin taas valmis jatkamaan etenemistä. Päätimme mennä kansallismuseoon ja ottaa tuktukin sinne. Kuski sanoi tietävänsä missä se on. Päädyimme sotamuseoon. Eipä tuo meitä haitannut, saimme hyvin tietoa historiasta myös sitäkin kautta. Erityisesti kiinnostavaa oli lukea miehitysvaltaa kohtaan tehdystä vastarinnasta ja Laosin ja Vietnamin välisestä yhteistyöstä. Jenkithän auttoivat Ranskaa, kun Ranska yritti pitää maata näpeissään, vaikka se oli julistautunut itsenäiseksi jo 1945. Joka tapauksessa USA ei onnistunut kukoistamaan kommunismia Laosista ja tämä maa on edelleen sosialistinen valtio, jossa vallitsee yksipuoluejärjestelmä. Sitä ei vaan enää kovin helposti ainakaan turistina voi havaita.

No, museon jälkeen menimme turisti-infoon, jonne tuktutkuski-parka ei meinannut millään löytää, vaan ajoi pisimmän mahdollisimman reitin mukaan. Jo halusi ottaa selvää, miten päästä eri kohteisiin, sillä kyseessä oli hänen viimeinen lomapäivänsä ennen paluuta töihin Kuala Lumpuriin. Lounaan jälkeen hän jatkoi menojaan buddha parkkiin ja kansallismuseoon. Minä menin puolestani nukkumaan hostelliin, olinhan edelleen aivan puhki.

Illalla kävelin Mekong-joen äärellä olevaan puistoon ja ihastelin jotain valtavaa sotilaspatsasta. Puisto oli täynnä paikallisia lapsiperheitä ja koululaisia, ja sain paljon hymyjä osakseni, erotuinhan joukosta ulkonäölläni. Näin polkupyörillä ympäriinsä ajelevien naisten tarjoavan jalkahoitoja ja manikyyrejä turisteille. En tiennyt kohta joutuvani heidän "uhriksi" ja joutumaan pitämään puhuttelua englannin lausumisesta. "Fiveteen is not the same than fivety", jouduin lopuksi tankkaamaan, kun fiveteen olikin 50 heille ei 15, kuten meillä. No, kaikesta selvittiin. 

Vielä Illemmalla menin etsimään kaverini mulle suosittelemaa intialaista/punjabilaista ravintolaa, mutta en löytänyt sitä kartan osoittamasta paikasta, vaikka etsin kahteen otteeseen. Päädyin lopulta syömään kalliiseen, länsimaiseen pitsapaikkaan. 

Takaisin hostellille kävellessä ihailin lyhyesti Kulttuuritalon ohikulkiessani talolla pidettävän Pepsi-laulukisan finaalia. Kisan voitti joku nätti tyttö. 

Seuraavana aamuna huomasin, että vasen korvani on lukossa ja kipeä. Luulin, että korvatulppa on mennyt korvani sisään ja on jumissa siellä. Iski pieni paniikki. Yritin kaivella korvaani ensihätään vessassa hiuspinnillä, mutta ei siellä mitään ollut. Hukassa ollut korvatulppa lojui onneksi sängyllä. En kuitenkaan kuullut korvalla kunnolla ja tuntui kuin jokin olisi tukkinut korvani. Itketti ja vitutti. Tämäkin vielä, ajattelin.

Aamiaisen jälkeen kävelin sairaalaan. Yritin saada tuktukia, mutta koska kuskin mielestä tarjosin liian vähän rahaa, kävelin noin 1,5 kilometrin matkan itse perille asti. 

Mahosot International clinicillä ei oikein osattu englantia siinä määrin, mitä oli toivottu ja vastaanottovirkailija leikki lähinnä mukana töissä olleen kaksivuotiaan poikansa kanssa. Asiat tulivat hoidettua kuitenkin oikein hyvin. Täytin tietoni laon kieliseen lomakkeeseen, verenpaineeni mitattiin. Englantia puhuva lääkäri kutsuttiin paikalle ja oireeni kysyttiin. Sitten pyydettiin odottamaan hetki. Noin vartin päästä vastaanottovirkailija ja hänen lapsensa saattoivat minut toiselle puolelle sairaala-aluetta nenä-kurkku-korvatautien klinikalle. Siellä lääkäri viiden oppilaansa kanssa tutki minut ja kirjoitti lääkereseptin ja antoi korvanputsausohjeet. Sitten minut käskettiin kävelemään takaisin International clinicille. Maksoin kassalle lääkkeistä ja lääkärinpalkkiosta 170.000 kipiä eli 17 euroa. Lääkkeiden osuus summasta oli 10.000 kipiä eli yht. euron verran antiobiooteista ja särkylääkkestä. Lääkkeet annettiin maksukuittia vastaan toiselta luukulta. Korvatippoja ei ollut.

Sinä päivänä en tehnyt paljon muuta lääkärireissun lisäksi, kuten en tänäänkään. Söin ja lepäsin. Olen missanut monta juttua, mitä halusin täällä tehdä, mutta taudeille ei toki voi mitään. Arki tuli siinä mielessä mukaan kuvioon matkaillessakin. Ja jottei elämä olisi helppoa, sain tietenkin antibiooteista ripulin. Nyt vedän maitohappobakteereita naamaani, ja vatsa on jo ok.

Tuntuu kuitenkin, että näin jo Vientianea tarpeeksi näissä olosuhteissa, joten bookkasin tälle illalle bussilipun etelään, Pakseen . Aion jättää taudit ja muut Pohjois-Laoseen liittyvät pettymykset taakseni ja aloittaa puhtaalta pöydältä ja toivottavasti reippaammalla mielellä etelästä. Sleeperbussi lähtee 20.30 ja sen pitäisi olla perillä Paksessa aamukuudelta. Aika näyttää, vietänkö Paksessa yön, pari, vai suuntaanko suoraan 4.000 islandsille. Sielläkin on useampi saari, joissa asua ja vierailla. En halua miettiä sitä kuitenkaan vielä.

Kirjoitan toivottavasti tässä lähipäivinä yleisiä, matkailuun liittyviä havaintojani, joita olen tähän saakka päässyt tekemään. Ne liittyvät niin pakkaamisen, ostosten tekoon, matkaoppaiden lukemiseen kuin paikalliseen kulttuuriinkin. Ollaan kuulolla!