Laos, osa 2 - LP

Olin lukenut Suomessa ennen matkaani 45 uskomatonta elämystä Aasiassa-kirjasta, että kaksi vuorokautta kestävä laivamatka Huay Xaista Luang Prabangiin on näkemisen arvoinen. Matkalla näkyisi mm. muinaisia viikinkikyliä muistuttavia paikallisten asumuksia. Se kuulosti minusta niin eksoottiselta, että halusin ehdottomasti kokea sen. 
Matka oli kyllä vaivan arvoinen. Kaikkialla näkyi kauniita, korkeita kiviä ja kallioita, joihin oli kepeillä kiinnitetty paikallisten kalaverkkoja. Kalliot olivat värjäytyneet vuosien varrella kaksiväriksi siten, että alaosa oli vaaleampi ja yläosa tummempi.

Näimme rinteillä runsaita metsiä ja yksinkertaisia bambutaloja. Puhvelit kävelivät tai makasivat rannoilla siellä täällä. Pienissä kylissä lapset uivat nakuina rannalla. Osa heistä vilkutti iloisesti, osa vain tyytyi katselemaan meitä - meneehän laivoja ohi kuitenkin päivittäin. 

Naiset ja miehet kylpivät joella kyläläisten keskellä. Osa naisista teki rannalla työtä, joka näytti siltä, kuin olisivat huuhtoneet kultaa astioissaan. En tiedä Laosin jalometalleista, mutta jotain he ehdottomasti kivien ja hiekan seasta yrittivät löytää. 

Mitä lähemmäksi saavuimme Pakbengiä, sen kauniimmaksi ja vehreämmäksi maisemat muuttuivat. Kapeita siimahäntäveneitä näkyi siellä täällä. Oli ukko nukkumassa veneessään kallion varjoissa. Lapset pyydystivät kaloja haaveillaan. Oli todella kuuma koko ajan, ehkä 40 astetta.

On todella vaikea kuvailla näkemäänsä, mutta se oli jotain todella hienoa. Mekong-joen varrella elävien laolaisten koko elämä pyörii joen ympärillä. Siitä saa elannon, se on kohtaamispaikka, elämän edellytysten luoja kaiken kaikkiaan. 

Pakbeng, jossa yövyimme, oli suuri ja moderni kylä matkan varrella näkemiimme pikkukyliin nähden. Oli guesthouseja, oli sähköt, oli kauppoja - kaikki tosin yhden päätien varrella, mutta kumminkin. Sähköstä tosin meille kerrottiin, ettei sitä olisi kello 22 jälkeen käytössä säästösyistä. 

Kun illastimme muutaman hengen kokoonpanolla guesthouseamme vastapäisessä ravintolassa, sähköt katkesivat kahdesti. Satoi rankasti ja ukkosti, ekaa kertaa koko kahden kuukauden matkani aikana. Ruoat söimmekin sitten kynttilänvalossa.
Ravintolan ulkopuolella meitä tuijotti nuorehko, peikonnäköinen mies, kun söimme. Ajattelin, että kyseessä on joku paikallinen kylähullu. Aamulla sama mies tuli tuijottamaan minua, kun odotin aamiaistani guesthousen terassilla. Hän napautti käsillään olkapäitään ja katsoi minua. Minä napautin olkapäitäni - tulkitsin, että minun pitäisi naisena peittää olkapääni, ja hän nyökkäsi. Menin hakemaan huoneestani paitaa, jonka saisin kiedottua olkapäideni suojaksi. Sillä välin mies oli tullut guesthousen pihaan ja seisoi nyt aivan pöytäni vieressä. Hän osoitti sormillaan suutaan - ilmeisesti hän halusikin vain ruokaa. Pudistin päätäni, ja mies lähti. 

Sittemmin törmäsin useisiin kerjäläisiin pääkaupunki Vientianessa. 

Aamiaisen ja pakkaamisen jälkeen piti lähteä taas laivalle, jossa tulisi olla ennen aamuyhdeksää. Kun saavuimme Ohadin kanssa laivalle viittä vaille, oli se jo liki täynnä. Onneksi saimme kuitenkin ihan mukavat istumapaikat pienen penkkien järjestelyn jälkeen laivan takaosasta, ei kuitenkaan liian läheltä meluisaa konehuonetta. Matka kesti vielä noin 9 tuntia, ennen kuin saavuimme ilalla Luang Prabangiin.
Luang Prabangia, jonka lyhennän tästä lähtien tässä tekstissä kirjaimin LP, on kehuttu runsaasti kaikkialla kauneudestaan. LP on Unescon maailmanperintökohdelistalla arkkitehtuurinsa ja temppeleidensä takia. Minä jouduin kyllä hieman ihmettelemään, mistä hypetys johtuu.

Kaupunki oli isompi kuin luulin, liki 70.000 asukasta. Mekonjoen varrella, alkeellisella laiturilla, meitä odotti jälleen lauma guesthousen tarjoajia. Englantilaiset kundit, Alex, Gareth ja Charles, olivat kuulleet hyvää Spicy guesthousesta, ja Ohadilla tuntui olevan tiedossa hyvä ja halpa, kaverinsa suosittelema paikka. Lähdin seuraamaan Ohadia hänen suositteleman paikan perässä. Löysimme paikalle hyvällä tuurilla ensimmäisellä yrittämällä. Pari kertaa tosin piti pysähtyä lukemaan karttaa. Haasteelliseksi asian teki, ettei meillä ollut tietoa, minkä niminen hakemamme guesthouse oli . Lopulta löysimme tuntomerkkeihin ja hintaa vastaavan paikan, ja majoituimme sinne. 
Oli vain pieni mutta: G.H:ssa oli vain yksi huone jäljellä, kahdella erillisellä sängyllä tosin. Kysyin Ohadille, sopiiko, että jakaisimme huoneen, ja hänelle se sopi. Itse olisin halunnut oman huoneen, mutta olin liian väsynyt lähtemään etsimään sellaista. Menköön siis näin, ajattelin.

Meillä oli Ohadin kanssa oikein mukavaa ja rentoa. Ei ollut kiirettä minnekään ja saatoimme hengailla ympäri kylää. Vietimme aikaa myös laivalla tapaamiemme englantilaisten poikien ja parin tytön kanssa. Tapasin ekana LP:n iltanamme sattumalta myös hollantilaisen Annen, jonka kanssa olin ollut reilu viikkoa takaperin vapaaehtoisena Thaimaassa. Menimme kaikki - hän ja hänen poikaystävänsä sekä poikaystävän kaveri, drinkeille Utopiaan, joka on erittäin suositeltava baari Luang Prabangissa. Pienestä flunssasta huolimatta kykenin siis vähän juhlimaankin. PS. Baarit menevät LB:ssä kiinni ajoissa, joten jatkot olivat yllätys yllätys Keilahallilla kaupungin ulkopuolella. Yhtälö halvat juomat ja keilaus + packpacker-henkinen seura todella toimii.

Sitten flunssa muuttui ankarammaksi ja myös se esti minua olemasta aktiivinen. Kämppikseni haki minulle ruokaa ja juomaa, kun vain pyysin. Sain mm. loistavaa kana-nuudelikeittoa iduilla, salaatilla, limemehulla ja mintunlehdillä ryyditettynä. Liemessä oli tietenkin reilusti makoisaa suolaa, jota helteessä hikoileva farang tarvitsee. Inkivääritee limellä ja hunajalla on myös loistavaa.

Vaikka Ohad piti minusta sairasteluni ajan hyvää huolta ja pystyin puhumaan hänelle murheistani, aloin lopulta ärsyyntyä hänen jatkuvaan pilvenpolttoonsa (monta jointtia päivässä) sekä siihen, ettei hän kyennyt tekemään liian vahvan jointin jälkeen mitään tuntiin tai pariin. Myös hänen jatkuva tarpeensa säästää rahaa kaikesta alkoi ärsyttää. Hänen tatuointinsa, hänen jatkuva viirukissamainen virneensä, kaikki... Voi myös olla, että aloin pitää hänestä, mutta en kuitenkaan tarpeeksi. Mene ja tiedä.

Sunnuntain saapumisen jälkeen ilmoitin hänelle keskiviikkona tekemämme elefanttiratsastusretken päätteeksi, että haluan pian jatkaa matkaani. Minusta tuntui, että olimme jo liian läheisiä, enkä halunnut viedä suhdettamme siihen suuntaan. Ei sillä, että kumpikaan olisi tehnyt edes mitään aloitetta suuntaan tai toiseen. Olin hyvin surullinen lähtöpäätöksestäni, mutta en oikein osannut kertoa hänelle miksi. Anyways.. Jostain syystä tämä muutti välejämme niin, että tappelimme koko keskiviikkoillan. Hän kertoi typeriä vitsejä, jotka sisälsivät syytöksiä minua ja kaikkea tekemisiäni kohtaan. Kaikki, mitä tein, oli hänestä väärin. En ymmärtänytkään hänen juttujaan enää vitseiksi, ja se taas oli hänestä kovin hassua. 

Ostin lipun sleeperbussiin Vientianeen seuraavalle illalle. Ostin myös kuljetuksen Kung Si-vesiputoukselle torstaiksi - ehtisin sinne hyvin ennen illan bussin lähtöä. Hän suuttui, kun en pyytänyt mukaan. Tottakai hän voisi tulla, sanoin. Hän ei enää halunnut mennä. Hän ei halunnut suunnitella asioita liikaa, minä puolestani halusin olla viimeiset päiväni tehokas LP:ssä. Hän sanoi, että hän haluaisi vuokrata mielummin itse moottoripyörän vesiputouksille.

Viimeisen yhteisen iltamme siis kävelimme pitkin katuja, riitelimme/väittelimme ja pysähdyimme silloin tällöin syömään ja juomaan. Keskusteluissa tuntui, että arvomme ovat täysin erilaisia. Hän oli sillä linjalla, että kaikilla ihmisillä on tasa-arvoiset mahdollisuudet elämässä syntyperästä ja varallisuudesta riippumatta. Hän ei myöskään uskonut onneen, vaan pelkkään kunnianhimoon ja taitoihin. Väittelimme. Päädyimme lopulta guesthouselle. Hän halusi jatkaa jo paljon aiemmin matkamme varrella aloittamaansa kaljanlipittelyä baarissa, minä en. Hän lähti baariin yksin, minä jäin guesthouselle toipumaan keskusteluistamme ja pakkaamaan.

Yön nukuin levottomasti, olin jotenkin huolissani hänestä, koska hän ei liikoja puhunut omista tunteistaan, paitsi ehkä oudon huumorin varjolla.

Seuraavana aamuna nukuin pommiin ja missasin munkkien joka-aamuisen almujen ja ruoankeruukierroksen, jonka pitäisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen. Nukuin siis lopulta pitkään ja nautittuani aamiaisen ranskalaisessa kahvilassa, lähdin vesiputouksille. Tapasin minibussissa uusia, mukavia ihmisiä, mistä olin hurjan iloinen. Itse vesiputoukset olivat valtavan hienot. Alue oli suuri, joten vaikka turisteja oli paljon, ei tungosta ollut liikaa. Uida saattoi kolmessa eri kohdassa vesiputousta/vesialtaita. 

Kun palasin vesiputouksilta, Ohad oli huoneessaan. Hän ei halunnut lähteä seurakseni syömään, sillä hän sanoi, ettei hänellä ole iso nälkä. Menin syömään lähelle lemppariani kananuudelikeittoa. Ostin myös vähän pasteijoita ja hedelmiä evääksi bussimatkalle.

Kun palasin, hän oli hankkinut ravinnokseen kaksi purkkia pikanuudeleita alakerran perhekaupasta. Yritin kysellä, onko kaikki hyvin. Kysyin häneltä suoraan, onko hän suuttunut minulle, mutta hän sanoi, että ei. Yritin jutustella hänelle kaikkea, mutta hän vastasi hyvin lyhyesti, ei ollut selvästikään juttutuulella. Ei hän reagoinut siihenkään, kun kerroin hänelle, että minulla tulee häntä (vähän) ikävä ja kun toivotin hänelle hyvää loppureissua. Lopulta minua alkoi vituttamaan niin paljon, että siirsin kamani alas ja istuin siellä viimeisen tunnin, kun odottelin kuljetustani bussiasemalle. Mahaani alkoi nipistellä sieltä täältä.

Lopulta tuktuk tuli ja hyppäsin kyytiin. Ei Ohadista jälkeäkään. Olkoon, jokaisella meistä on vapaus tehdä omat valintansa, minä en ole vastuussa muista, kuin itsestäni. Tuktuk vei minut ja muut reppureissaajat eteläiselle bussiasemalle. Vang Viengiin menivät ottivat istumabussin, minä jäin odottamaan kahdeksalta Vientianeen lähtevää sleeperbussia. 

Bussi oli upouusi ja moderni ja sleepersängyissä oli hyvä nukkua. Tai olisi ollut, ellen olisi herännyt mahakipuihin vähän väliä. 

Kerron kohta lisää Vientianesta ja sinne saapumisesta.