Hyvää uutta vuotta

Vuosi on vaihtunut, ja onkin korkea aika korkata vuoden 2008 ensimmäinen blogikirjoitus.

Artikkeli SDP:n puheenjohtajavalinnasta

Artikkelitoimittaja Seppo Kononen kirjoittaa hyviä näkökulmia Erkki Tuomiojasta Savon Sanomissa 15.1. (Nimellä-palsta: Tuomiojasta Tanneriin):

"Uudistushenkisyys tai radikalismi eivät ole millään tavalla sidoksissa ihmisen ikään. Tämä tosiasia näyttää unohtuvan tykkänään niiltä, joitten mielestä kansanedustaja Erkki Tuomioja on auttamattoman vanha kääkkä uudistamaan maan johtavaa oppositiopuoletta, sosiaalidemokraatteja.

Tuomioja on esiintynyt jo pitkään televisioruudussa ja lehtikuvissa harmaapäisenä ja -partaisena, mitä pidetään yleisesti vanhuuden merkkinä. Tuomiojaa ei ole kuitenkaan voinut koskaan mitata samalla mitalla kuin hänen ikätovereitaan. Hän oli tuntuvasti ikäisiään vanhempi ja kypsempi nuoruutensa kultaisina vuosina 1960- ja 1970-luvuilla, ja nyt 2000-luvulla osat ovat kiepsahtaneet toisin päin: sodanjälkeisten suurten ikäluokkien pöhöttyneiden papparaisten rinnalla Tuomioja on ulkoisesti sutjakka urheilijanuorukainen. En tunne Tuomiojaa lähemmin, mutta veikkaan, että henkisesti hän ei ole yhtään vanhempi kuin hänen 1970-luvulla hankkimansa Marimekko-tyylinen olkalaukku.

Kun puhutaan SDP:stä ja sen uusiutumisesta, niin palataan vertailun vuoksi puoli vuosisataa ajassa taaksepäin.

1950-luvun puolivälissä puolue ajautui vuoden 1956 niukasti hävityn presidentinvaalin jälkeen hajaannuksen tilaan. Urho Kekkoseen työlääntyneet asevelisosialistit, leskisläiset, kävivät avaamassa puolueen luurankokaapin ja nostivat presidenttiä uhmaten puolueen johtoon muinaisen puheenjohtajansa Väinö Tannerin. Hän oli jo pelkkänä nimenä täysi provokaatio äärivasemmiston ja ennen muuta Neuvostoliiton johtajien silmissä.

Väinö Tanner oli syntynyt 1881, nähnyt työväenliikkeen nousun ja käynyt läpi niin kansalaissodan kuin myöhemmät talvi-, jatko- ja Lapin sodatkin ja istunut vielä sotien jälkeen vuosia vankilassa sotasyylliseksi tuomittuna. SDP:n johtoon hän oli tullut ensimmäisen kerran kansalaissodan jälkeen 37 vuoden iässä vuonna 1918 ja luopui tehtävästään seitsemän vuotta myöhemmin vuonna 1926. Palatessaan uudistamaan SDP:n politiikkaa vuonna 1957 hän ei ollut enää mikään eilisen teeren poika, vaan 76-vuotias eläkeläinen.

Valinta ajoi puolueen täydelliseen ulkopoliittiseen paitsioon. Siitä huolimatta Tanner jatkoi - tai häntä pidettiin - puheenjohtajana peräti kuusi vuotta, aina vuoteen 1963, jolloin hän oli jo 82 vuoden korkeassa iässä.

Tannerilaisen laskuopin mukaan Erkki Tuomioja voisi olla radikaali vaihto SDP:n puheenjohtajaksi vielä 2020-luvulla. Ken elää, hän näkee, etteikö näin myös tapahdu. Jos Tuomioja on jaksanut pysyä puoli vuosisataa uskollisena ihanteilleen, niin tokko hän vaihtaa ajattelutapaansa enempää kuin laukkuaankaan myöskään seuraavien parin vuosikymmenen aikana.

Sanotaan, että ihminen ei ole normaali, jos hän ei ole nuorena radikaali ja vanhana konservatiivi.

Elävässä elämässä on silti runsaasti esimerkkejä myös toisenlaisesta kehityksestä. Ihan tavallinen taapertaja saattaa muuttua vanhemmuuttaan hyvinkin radikaaliksi, jos olosuhteet niin vaativat. Erinomaisia esimerkkejä tarjoutuu nykyisin vaikkapa ympäristöön liittyvissä kahnauksissa. Kiltistä perheenäidistä tai siivosta keskiluokan virkamiehestä saattaa sukeutua tulisieluinen kansalaisoikeustaistelija, kun hän kokee joutuneensa kasvottoman byrokratian tai tunteettoman mammonan jyrän alle.

Kun puolue vaihtaa puheenjohtajaansa, kyse ei ole niinkään puolueen julkisen kuvan nuorentamisesta, vaan ennen kaikkea puolueen suunnasta. Puheenjohtajan persoona kertoo havainnollisesti, mitkä arvot ovat kulloinkin päällimmäisinä puolueissa.

Väinö Tannerin henkiinherättämisellä 1950-luvun leskisläiset demarit halusivat näyttää Tamminiemen ja Kremlin herroille, että SDP:stä pesee! Puolue ei halua nöyristellä kenenkään edessä, vaan kulkee pystypäisenä omaa tietään.

Tuomiojan valinta olisi samankaltainen protesti vallitsevaa poliittista yleissuuntausta vastaan. Ulkopolitiikan sijasta kyse on nyt sisäpolitiikasta: jatketaanko vuosia toteutetulla markkinataloudellisella linjalla, vai palataanko muinoisen huoltovaltion ideaan?

Huoltovaltio ei ole huono idea. Eri asia on vain, kuka sen haluaa enää kustantaa tulevina vuosina."

- -
Lainaus on pitkä, mutta en raaskinut jättää artikkelista mitään pois. Kun en ole itse kovin hääppöinen kirjoittamaan, totean vain, että Konosen teksti osuu ja uppoaa ainakin tähän lukijaan.

Toiveikasta loppuvuotta kaikille!