Minä pelkään.
Kun isot mustat miehet mölisevät keittiössä ruokaa laittaen, pelkään, että sinne mennessä he alkavat ahdistella minua. Kun menen suihkuun, pelkään, että joku on oven takana vaanimassa. Kun syötän avainta huoneeni oveen, kiroilen mielessäni omaa hitauttani.
Näitä kunniallisia, haisevia, mustia työläisiä haalareissaan.
Minut on opetettu pelkäämään.
Se on surullista.
Oikeastaan olen kateellinen heidän yhteisöllisyydestään. He työskentelevät ja nukkuvat yhdessä. Ulkoa kuuluu heidän iloinen naurunröhötyksensä.
Olin kaksi viikkkoa samanlaisen yhteisöllisyyden osana. Söin, ”työskentelin” ja jaoin huoneistoon samojen YGAP-kurssilaisten kanssa.
Se oli mukavaa vaihtelua suomalaiseen yksilökeskeiseen kulttuuriin.
Todellisuudessa työläiset eivät ahdistelleet Plettenberg Bayn hostellin keittiössä minua. He antoivat tilaa, eivätkä edes yrittäneet jutella minulle. Suihkun luona ei väijynyt ketään.
Tämä maa on paljon muutakin kuin rumat rikostilastot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti