Filippiinit pakettiin

Terve!

Suomeen on palattu reilu pari viikkoa sitten. Koska aloitin matkabloggauksen, viedään sekin nyt loppuun.
Eli: Terkut Filippiineitä. Nahkani sain kuin sainkin tummumaan.
Koska matkakertomukseni ei ole aukoton, kerron tänne nyt vielä pääpiirteittäin, miten matka meni, ja kuinka se päättyi.

Dumaguetesta meidän oli tarkoitus lähteä valumaan kohti pohjoista, Bacolodia. Olimme ottaneet sieltä jatkolennon kohti Manilaa.

Pohjois-Negroksessa olisi varmaan ollut paljon nähtävääkin, mutta kun kun paikallisen matkatoimiston työntekijä ehdotti meille päiväretkeä Siquijorin saarelle ja emme sinä päivänä enää ehtineet laivaan, mietimme, että miksemme viettäisi paria viimeistä päivää Bacolodin sijaan siellä. Niin toimittiin. Itse asiassa, meidän oli tarkoitus olla siellä vain yksi yö, mutta viihdyimme niin hyvin, että olimme kaksi.

Majoitumme japanilaisen pariskunnan omistamaan Villa Marmarineen.
Se oli hyvin kauniilla paikalla, ja mökit olivat siistejä. Saapumisen jälkeisenä päivänä vuokrasimme 20 eurolla mopotaksin, joka ajoi meitä saarta ympäri nähtävyyksiä esitellen. Saarella on noin 72 kilometriä rantaviivaa.

Kahden yön jälkeen lähdimme ennen kukonlaulua kohti satamaa ja lautalla takaisin Negrosiin. Söimme viimeistä kertaa aamiaisen tutussa sveitsiläisessä ravintolossa. Sitten olikin jo aika hypätä Bacolodin bussiin. Tie Bacolodiin vei sisämaan kautta. Maisemat olivat aivan huikaisevan kauniita. Tie nousi vuoristoon, ja ylhäältä näki kauas; alas vehreille pelloille ja merelle. Kuvia en saanut linja-auton verhojen välistä kunnolla otettua.

Pysähdyimme kaksi kertaa noin kuuden tunnin matkan aikana. Ensimmäisellä kerralla heräsin, ja olin niin ärtynyt unieni keskeytymisestä, etten jaksanut nousta. Toisella stopilla kävin vessassa ja ostin pomelon. Luulin ensin, että se oli kuivunut, koska en tahtonut saada sitä auki. En ollut koskaan aiemmin ostanut pomeloa. Vieressäni ollut mies, jolla on musta, karvainen luomi poskessaan, otti pomelon ja näytti, kuinka se kuoritaan oikeaoppisesti.

Isosta pomelosta riitti syötävää vielä Bacolodiin päästyä. Kaisakin sai maistiaiset. Vieressäni istunut mies koitti muuten jutella kovasti ja kyseli, olenko Facebookissa. Tähän vastasin kieltävästi.

Sitten yht'äkkkiä Bacolodia lähestyämme huudettiin, että lentoasema. No, me jäimme pois ja kohta tuli jokin minibussi, joka vei meidät kentälle paikalliseen tasoon hyvin suolaiseen hintaan. No, ainakaan ei tarvinnut miettiä jatkokyytiasiaa sen kummemmin, ja vältimme keskustan ruuhkat.

Söimme eväät lentoaseman pihanurmikolla ja menimme turvatarkastuksen jälkeen hierojalle. Lento lähti reilun tunnin myöhässä.

Manilassa oli kaoottinen meno, kuten aina. Kaisan jalkojen välistä vipelsi rotta lähtöiltanamme. Ihmettelin, mitä hän huudahti. Torakoista en viitsinyt hänelle mainita, mutta hän saattoi huomata ne itsekin.

Menimme rantabulevardille syömään eväitä, mikä oli virhe, koska meiltä tultiin kerjäämään salaattia. Ja banaania.. Ja kohta vielä toistakin eväsbanaania.
Yksi paikallinen yritti hätistää kerjäläistä huutamalla tälle jotain, mutta tämä ei nakannut kakkaakaan. Ja kun me olimme miehelle vihaisia ja pyysimme häntä jättämään meidät rauhaan, hän oli hämmentynyt. Hän ei ymmärtänyt yhtään suuttumustamme, vaan yritti naama pokerilla keskustella kanssamme, mm. kysellen, mistä olemme kotoisin.

Otimme hotellin auton viemään meitä kentälle. Seitsemän kilometrin matka vei aikaa 1,5 tuntia. Ruuhkassa seisominen oli stressaavaa. Olimme kentällä check-inissä kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Meille ehdotettiin, että olisimme pidentäneet vierailuamme Manilassa kahdella yöllä. Kone oli lähes täynnä. Saimme paikat eri puolilta konetta. Korvaus parin päivän viivästyksestä olisi ollut hyvä, mutta Kaisa oli kipeänä ja minulla oli kesätyöhaastattelu sovittuna perjantaille. Lähdimme ja pääsimme kotiin.

Matka kulki siis: Manila- Tagaytay- Batangas- Puerto Galera- Pandan Islands- San Jose- Coron Town- El Nido- Puerto Princesa- Cebu- Dumaguete- Siquijor- Bacolod- Manila -reittiä. Kilometrejä taitettiin karttapalvelun perusteella 2012, joista arviolta puolet laivalla ja bussilla.

Palaan ehkä vielä myöhemmin blogissani siihen, keille reppumatkailu Kaakkois-Aasian suunnalla sopii.

Rakkauden ilmenemismuodoista

Haluaisin, että joku rakastaisi minua, kirjoitin eräälle.
Sitten katsoin peiliin ja aloin miettimään rehellisesti, että riittääkö minulle se, että minua rakastetaan, vai haluanko, että minua rakastetaan omalla tavallani - itseni tunnistamalla tavalla.

Rakkaushan voi ilmetä todella monin eri tavoin. Joku voi rakastaa, vaikka ei toisi sitä esiin verbaalisesti tai tekojen kautta. Tai sitten voi olla, ettet huomaa, että joku rakastaa sinua teoin, koska ne puuttuvat omalta rakkauden tekojen listaltasi.

Voiko rakkautta olla, vaikkei sitä aina voi, halua tai uskalla ilmaista?

Varmasti voi.

Jos ja kun joskus pariudun, on tärkeä muistutella itseäni, etteivät kaikki ilmaise itseään samalla tavalla kuin minä.

Ja jos he eivät ilmaise itseään kuten minä, ei se tarkoita, että tunteita olisi yhtään sen vähempää.

Filippiinien matkakertomus, osa 4: Kankut valkoisena Suomeenko?

Hyvää uutta vuotta!

Olen Dumaguetessa. Lausutaan Dumagetessä. Se on Negrosin saarella.

Tänään mentiin lähikylän, Dauin rannalle, koska Dumaguetessä ei ole uimarantaa. Mietittiin myös järviretkeilyä, mutta se olisi vaatinut epämukavampaa matkustustapaa.

Rannalle päästiin kätevästi bussilla 20 minuutissa. Niiskutin palmun alla ja kävin välillä meressä kellumassa. Paikalliset perheet grillasivat omia eväitään vieressämme.

Kaverit toivoi matkakuulumisia blogin kautta. No, matkaa on jo reilusti kaksi viikkoa takana. Viikon kuluttua herään jo omasta sängystäni.

Täytyy tunnustaa, ettei matkustaminen ole aina vain onnea ja iloa. Joulun jälkeen iski matkaripuli, ja heti sen perään flunssa, joka on päällä vieläkin.

Kuntoilen normaalisti useamman kerran viikossa, ja nyt olen ollut selvästi normaalia kiukkuisempi, kun en ole liikkunut. Liikunta saa mielihyvähormonit hyrräämään.

Filippiiniläinen ruokakin alkaa tulla korvista ulos, joten eilen käytiin yöpalalla jopa Mäkkärissä. Myös pastaa, pitsaa ja meksikolaista on tullut maisteltua. Mutta, kun sanotaan, että filippiiniläiset rakastavat sokeria, niin oikeasti: Sokeria on jopa pastaruoissa, leivissä... ja ja... Sanonta pitää siis valitettavasti paikkaansa. Söin toissailtana lihakastiketta ja pastaa, niin se oli niin makeaa, että jäi syömättä.

Jotta ei menisi pelkäksi epäkiitollisen oloiseksi valittamiseksi, niin todettakoon se, että loman tarkoitus: lepo, on toteutunut. On saanut myös kattavan kuvan Filippiineista maana ja sen kulttuurista. Pelkokuvat ovat olleet aiheettomia. Ihmiset ovat olleet kovasti ystävällisiä. Kukaan ei ole yrittänyt huijata eikä edes liikarahastaa meitä.

Esimeriksi täällä Dumaguetessa saa 50 peson (euron) setelistä riksakuskilta aina puolet takaisin tai ylikin. Monissa turistikohteissa riksakyydit ovat hinnoiltaan moninkertaisia. Täällä länsimaisia turisteja on vielä vähän.

Koskaan ei ole ollut koko matkan aikana liikkuessa turvatonta oloa. Okei, liikennekulttuuri on erilaista. (Lue: Hurjapäistä). Ihmiset hoitavat asiat eri tavalla kuin Suomessa (joku voisi sanoa tehottomasti), mutta asiat ovat kuitenkin aina hoituneet, ja ihmiset ovat pitäneet sanansa. Sopiva motto Filippiinien ja Suomen eroihin on, että erilainen toimintatapa on vain erilainen kuin mihin on tottunut, ei huonompi.

Meidän tehotiimi spurttaa huomenna Siquijorin saarelle vuorokaudeksi, mikäli laivaan aamulla mahtuu. Ollaan miniparatiisisaaressa yö ennen Negrosin pohjoisosaan, Balocodiin siirtymistä. Bacolodista lähdemme 4.1 Manilaan pariksi viimeiseksi päiväksi ennen Suomeen paluuta.

Se on moro nääs!

PS. Kuvia tulossa, kuha jaksaa siirrellä.

PPS. Ollaan istuttu aika monta matkapäivää bussissa ja lautassa, joten mitään älyttömän ruskeita ilmestyksiä ei tulla olemaan. Biitsipäivät ovat helposti yhden käden sormilla laskettavissa. Itse tykkään hitaasta matkustamisesta, mutta pienenä miinuksena tulee kankkujen säilyminen valkeana sisätiloissa istumisen johdosta.

Coron Town on reppureissaajien mekka

Coron Town, 23.12.
Hotellin työntekijät harjoittelevat ulkona jouluesitystä. Last christmas I gave you my heart ja Rudolf the red nose reindeer tulvivat tajuntaan. Kuuluu naurua ja jalkojen läiskettä. Hotellikuusi vilkkuu aulassa. Lapset huutelevat meille aulaan ikkunan takaa.

Päässäni keinuu vieläkin seitsemäntuntisen laivamatkan päätteeksi. Huomenna on luvassa toinen samanlainen El Nidoon, Palawanin saarelle. Matkaani piristi kovasti maailman suloisin filippiiniläistyttö, Bibi. (Kuva löytyy instagramista.)

Nyt ollaan turistikohteessa. Guest houseja on kaikkialla, samoin mainos-t-paitoja, aurinkorasvaa ja after sun -voidetta sulassa sovussa. Retkiä, baareja ja hierontoja on saatavilla. Löysimme jopa ravintolan, josta sai kasvisruokaa.
Ja törmäsimme samoihin ihmisiin kuin Pandan Islandilla ja San Josessa. Reppureissaajat tallaavat täällä samaa reittiä.

Kasvisravintolassa näin, kun ohi ajoi mopo sika kyydissään. Sika oli mopoon liitetyssä sivuvaunussa.

Pimeän tultua ravintola täyttyi heti muista reppureissaajista.

Syömisen jälkeen kävelimme ympäriimme sen verran, että saimme Kaisalle yhden hihattoman topin ja huomiselle eväitä ja aamiaispaikan katsottua. Ai niin! Ostettiin me Palawanilla meitä odottaville Antille ja Riikalle pieni tuliainen ;)

Nyt väsyttää niin paljon, että on mentävä unille.

Laulavat lapset aidalla

Matkamme on edennyt Manilasta Tagaytayn, Puerto Galeran, Sablayanin ja Pandan Islandin kautta San Joseen.

Minun pitäisi kirjoittaa tätä Busuangan saarelta, Coron Townista. San Josesta meidän piti jatkaa tänään Coron Towniin laivalla. Laiva ei kuitenkaan lähtenyt, koska moottori oli rikki. Jäimme paikallisten tapaan satamaan odottelemaan uutisesta huolimatta, ja odotus palkittiin: saimme ostettua lipun huomiselle päivälle. Huomenna laivaseurana ainakin yksi filippiiniläinen Bibi-tyttö isänsä ja äitinsä kanssa ja 24-vuotiaat israelilaisnuoret.

Kahdeksan tunnin laivamatka maksoi 700 pesoa eli noin 12 euroa opiskelija-alennus huomioiden. Paikalliset maksavat lipusta vähemmän, kuin ulkomaalaiset. Siihen on alistuttava nyt.

Ei niin viihtyisässä San Josen keskustassa yksi yö oli tarpeeksi, joten siirryimme Aroma Beachille, Lonely Planetin suosittelemaan Sikatuna Beach Hotelliin.

San Josen keskustassa köyhyys oli silmäänpistävää muihin kohteisiin verrattuna. Hotellin edustalla kerjäsi nainen lastensa kanssa crack-piippu suussaan. Kerjäläisiä oli missä tahansa liikuimmekin.

Aroma Beachilla vastassa oli lapsia ja työmiehiä.
Hotelliin majoituttuamme kyselimme respasta, löytyykö rannalta aurinkotuoleja. Respan täti katsoi meitä kuin vähä-älyisiä ja pudisti päätään.

Harmaahiekkainen ranta oli roskainen ja värikkäitä laivoja täynnä. Kävelimme paahtavassa auringossa sitä eteenpäin, kunnes löysimme alueen, joka oli täynnä ravintoloita. Karaoke raikasi siellä täällä. Menimme yhteen paikkaan cokikselle ja koska meille suositeltiin lounaaksi ribsejä, söimme niitä kävelyltä palattuamme. Ruoka oli maukasta ja omistaja puhui hyvää englantia.

Lämpö ja ruoka uuvutti meidät siinä määrin, että sen jälkeen oli ohjelmassa nokoset ilmastoidussa huoneessamme. Omat erilliset sängyt olivat luksusta.

Nokosten jälkeen ehdimme nauttimaan rannalle vielä ilta-auringosta. Saimme paikallisia lapsia seuraamme. He huutelivat meille vaatteet päällä vedessä kahlaten kaikkea hassua, mm. ”I am chocolate”. Myös nimet ja ikätiedot tuli vaihdettua.
Kävimme ostamassa lähikioskista olutta, jotta auringonlaskun katselu sujuisi mukavammassa tunnelmassa. 7 prosenttinen Red Horse -olut maksoi 50 senttiä.

Piirtelimme hiekkaan, juttelimme ja seurasimme, kun pojat vieressämme rakensivat kivistä fudiskentän hiekkaan. Sen jälkeen he siirtyivät tekemään hiekasta suuria palloja. Aurinko laski mailleen alle puolessa tunnissa.

Filippiinit eivät ole selkeästi yhtä kehittynyt turistimaa kuin vaikkapa Thaimaa. Palveluita turisteille on vähän. Jos haluaisi lähteä vaikka jonnekin retkelle, niistä pitää löytää tieto itse etsimällä ja kyselemällä. On myös toinen, itse keksimäni: Aurinkorasvamittari. Aurinkoisessa maassa, jossa aurinkorasvaa ei tahdo löytyä millään, ei ole selkeästi aurinkorasvalle kysyntää = ei ole turisteja, jotka niitä tarvitsisivat. Esimerkikiksi Thaimaasta aurinkorasvaa ja aloe vera -voidetta löytyy putiikista kuin putiikista.

Hyvä puoli turistien vähyydessä on, ettei mikään maksa kovin paljoa ja että saa olla rauhassa.Palveluiden puute tekee kuitenkin matkustamisesta astetta vaivalloisempaa. Täällä päin on selkeästi ollut venäläisiä turisteja, koska se on eka veikkaus, kun kysellään, mistä tulemme.


Ollaan kyllä koettu ja nähty paljon, mistä voisi kirjoittaa, mutta ei nyt ole aikaa kirjoittaa tämän enempää tällä erää.
Nyt, kun kirjoitan hotellin ravintolasta, on samat rannalla tavatut lapset kerääntyneet hotellin korkean betoniaidan päälle laulamaan.

Hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa Suomeen.

Pitäkää peukut, että paattimme pysyy pinnalla.

Suurten elintasoerojen maa

Manilassa nukutaan kaduilla pahvipalan päällä Saamme olla silti rauhassa, eikä kukaan ylirahasta meitä.

Kostea tuulahdus toivottaa meidät tervetulleiksi Filippiineille.

Kun kone laskeutuu Manilan Ninoy Aquino-kentälle maanantai-iltana, on jo pimeää. Isoja pisaroita tippuu niskaamme, kun juoksemme terminaalista tien yli kioskille vaihtamaan rahaa pienemmäksi. Matkatoverini ottaa kuvan rosoisesta ympäristöstä. Olemme ainoat länsimaalaiset, ”falangit”, tässä joukossa. Yritän vastata tuijotuksiin hymyillä.

Emme ota keltaista lentokenttätaksia tai valkoita tilatakseja, jota nimellä coupon taxi mainostetaan, (sellainen olisi maksanut 960 pesoa eli noin 20 e määränpäähämme), vaan etsimme tavallisen valkoisen mittaritaksin. Sellainen löytyy lopulta terminaalirakennuksen toisesta kerroksesta. Hoputamme kuljettajaa laittamaan mittarin päälle. Kova tagalogin kielellä laulettu musiikki tulvii takakauittimimista tajuntaamme. Laitan korvatulpat korviini. Auton ovet lukitaan ennen lähtöä.

Kyyti kolmen miljoonan asukkaan Quezon Cityyn, jossa hotellimme sijaitsee, maksaa lopulta 400 pesoa, eli alle 10 euroa tippeineen. 15 kilometrin matka kestää ruuhkien takia kaksi tuntia. Ruuhkissa pujottelevat miehet ansaitsevat elantoaan myymällä pähkinöitä ja muita paikallisia välipaloja ruuhkaan juuttuneille.

Hotelliin päästyämme otamme kadulta tricyclen eli mopotaksin, jossa on pieni istumakoppi kahdelle henkilölle Araneta Centerin luo. Lyhyt matka maksaa 20 pesoa, kuten meille on hotellilta kerrottu. Ostamme katukojusta hodareita, oranssiksi friteerattuja viiriäisenmunia ja muita dipattavia ruokia. Ne tarjoillaan erilaisten kastikkeiden ja limemehun kanssa. Pyörittelemme ruokaa kastikkeessa ja nostamme ne puutikuilla suihimme.
https://www.instagram.com/p/_RwNetg5fh/?taken-by=katiooh

Kun olemme kadulla, olemme astuneet samalla tietämättämme kodittomien ihmisten koteihin. Araneta Centerin luona, Cubaon alueella makaa aliravittuja ihmisiä pahvinpalojen päällä. Noin 6-vuotias poika lähtee peräämme värikäs helistin kädessään puhuen sanoja, joita emme ymmärrä. Hänen siskonsa jää nukkumaan aurinkotuoliin myyntikojun viereen.

Pääkadulta kävelemme yhdelle poikkikaduista. Sieltä löydämme karaoke- ja seksibaareja. Siellä täällä mainostetaan edullisia majapaikkoja, vain 8 euroa/yö. Ostamme yhdestä kojusta makeita kakkuja jälkiruoaksi. Myyjänä ollut nuori nainen puhuu hyvää englantia. Tarjolla olisi ollut myös grillattuja kananpäitä vartaassa.

Paluumatkallamme näemme, kun nainen pysähtyy eteemme, nostaa mekkonsa ja kyykistyy varovasti tien reunaan virtsaamaan.

Kotikadulla esittelen Kaisalle ensimmäisen bongaamaani torakan. Illalla matkatoverini lukee säätiedotteita. Menemme nukkkumaan epätietoisina taifuunista, ja siitä, miten sen suhteen tulisi toimia.

Matka Tagaytaylle

Aamu valkenee sateisena. Ikkunasta paljastuu maisema, jota rytmittää betonitalot ja peltikattoiset hökkelit. Syömme hotelliaamiaisella maukasta naudan jauhelihaa, riisiä ja kananmunaa. Sitten lähdemme vaihtamaan minulle valuuttaa, ostamaan adaptereita ja selvittämään bussia Tagaytaylle. Mukaamme tarttuu myös sateenvarjot. Löydämme paikallisten avulla bussiterminaalin, jossa ihmiset jonottavat turvatarkastuksesta läpipääsyä. Mies jakaa ilmaista cocacolaa. Turvatarkastusjono ei liiku. Meillä ei ole vielä tavaroita mukana lähtöä varten, joten emme jää jonottamaan. Paluumatkalla tyrkkään ilmaisen cokikseni kerjäävän miehen käteen.

Hotellin respasta kerrotaan, että Tagaytaylle lähtemisessä ei ole sään puolesta ongelmaa. Niinpä lähdemme sinne alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Bussimatka San Antonio -bussiyhtiön kautta maksaa 104 pesoa. Rahastaja tyrkkää meille paksun nipun bussilippuja käteemme. Ilmastoinnin takia puemme kaikki pitkähihaiset yllemme.

Noin 60 kilometrin matka kestää neljä tuntia. Tie, jotka kutsutaan highwayksi (suomeksi moottoritie), kulkee tiivin asutuksen läpi. Kuvia ei saa sateen takia otettua.

Tagaytay on Lake Taalin rannalla. Paikka on kuuluisa vehreiden vuoristo- ja järvimaisemiensa takia.

Perillä sataa yhä rankemmin. Bussista ulos päästyämme säntäämme suoraan pysäkin kohdalla olevan ravintolan katoksen alle miettimään seuraavaa siirtoa. Ravintola on pimeänä. Meillä on kova nälkä, joten jäämme syömään. Myyjä sanoo kokkaamisen onnistuvan, vaikka sähköt ovatkin poikki. Saamme eteemme kaksi kulhoa keittoa, jossa on rasvaista porsaan lihaa, jalapenoja, vihreitä papuja ja kirpeää limen mehua. Lisäksi tilasimme annoksen riisiä ja vihreitä papuja, jotka tarjoiltiin herkullisen kastikkeen kanssa, joka maistuu pähkinäiselle.

Ruokailun jälkeen lähdemme takaisin sateeseen. Kaisa on selvittänyt ravintolasta, ettei taksia tarvita, sillä hotelli on hyvin lähellä ravintolaa. Kun kävelemme hotellia kohti, joudumme tricycle-kuskien pommittamaksi. Yksi heistä on hyvin sinnikäs. Hän sanoo TIETÄVÄNSÄ missä hotellimme on, ja että se on hyvin kaukana. Hinta kyydille laskee ja koska tuntuu olevan huolissaan kastumisestamme, survoudumme lopulta reppuinemme mopotaksin kyytiin.

Kun olemme ajaneet tovin, kuljettaja pysähtyy kyselemään hotellin sijaintia. Kerran, toisen, vielä kolmannen. Se siitä tietämisestä, puuskahdamme. Lopulta pääsemme perille. Hotelli on vain noin 400-500 metriä paikasta, josta hän poimi meidät kyytiin. Kuski on todella nolona ja pahoillaan. Kun olemme maksaneet hänelle ”turistikierroksesta” säälistä sovitun 60 pesoa, hän kehtaa vielä tarjota kyytiä tulivuorelle huomiseksi. Siihen minun on aivan pakko sanoa: ”Oletko varma, että tiedät, missä se on? ”

Hän ei loukkaannu heitostani ja pyystää vielä kerran anteeksi turhaa ajeluttamista ennen kuin kurvaa pois.

Hotellimme oli pieni ja tyylikäs Eco Hotel ostoskeskusta vastapäätä. Järvinäkymästä maksetut ekstrapennoset valuvat sumun takia hukkaan.
https://www.instagram.com/p/_TqDg6A5ev/?taken-by=katiooh

Huone on pieni, vain noin 10 neliömetriä. Sänkymme on aivan ikkunassa kiinni. Kun menen nukkumaan, huomaan, että ikkunasta sisään valunut vesi on kastellut verhot ja sängynreunan. Nukuimme siis vesisängyssä. Tuuli paukkuu yöllä sellaisella voimalla, että osa yöstä menee korvatulpallisella nukkujallakin valvoessa.

Aamulla huoneemme lattia on edellistäkin iltaa kosteampi. Kassin pohjat ovat märkinä. Ilmoitamme respaan kosteusongelmasta. Naispuolinen respa lupaa kasvot kireänä tarkistaa asian ja palata asiaan.

Sää on edellistä rajumpi. Tuulee ja sataa. Kauppa on rajusta säästä huolimatta auki. Vain ostoskeskuksen edustalla olleille kojuille on käynyt myrskyssä hullusti. Pressukatokset ovat kumollaan maassa ja värikkäät myyntitavarat lojuvat sikin sokin pitkin maata.
Ostamme aamiaiseksi patonkia, juustoa, hedelmiä ja jogurttia. Aamiaisen jälkeen menemme säästä masentuneina takaisin nukkumaan. Kauppareissumme aikana ikkunan viereen oli ilmestynyt yksi valkoinen froteepyyhe kosteutta imemään. Iltapäivään mennessä se on läpikotaisin kosteudesta raskas.

Iltapäivällä lähdemme käymään keskutassa ostoksilla ja syömässä. Bag of Beansin ruoat onnistuvat vakuuttamaan edellisiltaisiin ostoskeskuspöperöihin verrattuna.

Kysymme kuivaa huonetta vielä kertaalleen illalla. Nyt miespuolinen respa lupaa palata asiaan myöhemmin. Muutaman tunnin päästä oveemme koputetaan ja saamme kulmasta ja reunoilta kostuneen peiton tilalle uuden, joka osoittautuu vielä edellistä kosteammaksi. Huutonauran epäonnellemme. Kämppikseni tarjoutuu ottamaan märemmän puolen tällä kertaa.

Kun heräämme torstaina, ei enää sada. Suuntaamme tänään torstaina kohti Batangasia ja sieltä laivalla suunnitelman mukaisesti Mindorolle, Puerto Galeraan, jos lautat kulkevat, eikä merenkäynti näytä liian rajulta.

Filippiineille, off we go

Terkut Istanbulin kentältä.

Lähdin ystäväni Kaisan kanssa Filippiineille. Saimme tammikuussa edulliset lennot Lentodiilit.fi -sivuston kautta Manilaan, vain noin 350 e/hlö.
Sillä tiellä siis ollaan.

Syyskuussa (muistaakseni) kokoonnuimme yhteen reittiä suunnittelemaan.
Matkustan paljon yksin, mutta on yhdessä matkustamisessakin puolensa.

Miksi Filippiineille tällä kertaa?
Edullisten lentojen lisäksi ratkaisua selittää se, että olen kuullut maasta paljon hyvää -säkenöivästä luonnosta ainakin.
Olen kokenut Kaakkois-Aasian reissaaja, mutta Filippiineille en ole vielä ehtinyt.
Hintataso on edullinen Suomeen verrattuna, mutta majoitus on Thaimaan 5 euron mökkeihin verrattuna tuplat tai triplat. Tällä kertaa joku jakaa kuitenkin majoituskulut kanssani, joten isoa hintaeroa Thaimaahan, Laosiin ja Indonesian matkabudjettiin verrattuna ei pitäisi syntyä.

Anyhow, Filippiinejä suomalaiset eivät ole ehtineet vielä Thaimaahan verrattuna kansoittamaan, joten se on kiva tuttavuus siinäkin mielessä.

Maa on ollut Espanjan siirtomaavallan alla, joten sanovat, että se on sekoitus lattarikulttuuria ja aasialaisuutta. Vi får se.

Jotkut sanovat, että maa on köyhä ja rikollisuutta on paljon. Jotkut taas sanovat, ettei maa ole turvaton muihin Kaakkois-Aasian maihin verrattuna.
Avoimin mielin liikenteessä - jälleen.

Manilasta suuntaamme Lake Taalille, jota kehutaan kauniiden vuoristomaisemien lisäksi hyvän ruoan ystäville sopivaksi paikaksi.
Siitä suutaamma Luzonin saaren eteläkärkeen, Batangasiin, josta puolestaan laivalla Mindoron Saarelle, Puerto Galeraan. Biitsielämää innolla odotellen ^^.

Päivittelen tänne lisää kuulumisia, kun ehdin.
xx
Kati

The startup scene in Finland - how I got to know it

Hello hello!

Last week I got to know what Slush is about. Part as Heidi Kähkönen's media team I volunteered at the biggest startup event in the Nordics. I got to get to know some international and domestic journalists, e.g Erica Swallow from the United States and Ashish Aggarwal from YourStory, and some startups aswell.
I was an interesting experience. Thank you Heidi for making it happen.

Futhermore, two weeks ago I got a chance to write about startup's at Startup School's blog. I met a nice entrepeneur couple and I wrote the company's story from a personal point of view; how they met and became entrepeneurs. I am not sure if that's what everybody finds interesting but for me it was a good example that you never know where the life leads you. It's also an good example how different stories there are behind the entrepeneur scene.

You can read the piece I wrote here.

I also wrote two articles on the newest CoFounder Magazine about FoodPairing and PerfectBanner. Those companies where participating Slush 100 pitching competition. If I can find the articles online, I will link them here later.

Miksi haluan olla parisuhteessa?

"When will you love me?" Soi päässäni. Onkohan sellaista biisiä edes? Ei taida olla. Se on kuitenkin kysymys, johon haluaisin vastauksen lähitulevaisuudessa.

Sydämen asia on tärkeä. Siksi aion kertoa teille, miksi minä, Kati Oksman, haluan olla parisuhteessa.

Onko syy haluta parisuhdetta itsestäänselvyys? Minusta ei. Parisuhteita on yhtä monenlaista kuin on parejakin.

Nykyään ei ole itsestäänselvää sekään, että asuisi yhdessä.

Haluan parisuhteeseen, koen, että elämälläni olisi parisuhteen myötä elämässäni jokin kiintopiste. Turva. Ankkuri.

Ne ovat voimakkaita metaforia, jotka joku voi rinnastaa ripustautumiseen.

Toki vanhempani ja sisareni minusta välittävät, mutta heillä on omat perheensä - ja kumppaninsa. Ei heiltä saa samanlaista fyysistä tai henkistä läheisyyttä, kuin mitä omassa arjessani kaipaan.

Ajattelen, että jos minulla olisi kumppani, molemmilla voisi yhä olla ns. ”oma elämä” ja omat harrastukset, mutta koti ja kainalo jaettaisiin. En siis usko, että kumppaneilla tarvitsisi olla samoja harrastuksia välttämättä, kaveritkin saa pitää itsellään.
Toki - on kiva, jos voi keskustella yhdessä asioista, ja puuhata myös asioita yhdessä, kuten kokata, siivota tai käydä drinkillä. Tai lenkillä. Mutta välttämättömyys se ei ole. Sohvaperuna voi olla onnellinen maratoonarin vierellä.

Se, mikä on tärkeää, on fyysinen läheisyys. Ja henkinen. Tunne, että joku on aidosti minusta kiinnostunut ja välittää juuri minusta. Pusut ja halit kuuluisivat jokaiseen päivään.

Sellaisen kumppanin tahtoisin, joka ei ole lähdössä heti ekan vaikeuden kohdatessa pois, tai kerrytä pahaa oloa sisäänsä, kunnes räjähtää, vaan tuo omia tunteitaan ja mielipiteitään esiin, kun ne ovat ajankohtaisia ja tuoreessa muistissa.

Olen aika huomionkipeä. Ja individualisti. Mutta koen, että minulla on valtavasti rakkautta olemassa muille. En usko, että parisuhde-elämä on aina helppoa tai tarinanräjäyttävää. Silti kaipaan yhteisöllisyyttä elämääni. Sitä, että voin kaivautua jonkun kainaloon.

Millainen puoliso haussa? Puoliso, jonka luokse tullessa tulee tunne, että tulee kotiin. Joku, jonka seurassa saisi olla myös heikko. Henkilön, joka elämään liittyvistä vaikeuksista huolimatta haluaa elää positiivisen kautta eikä jää vellomaan katkeruuksiin.

Henkilö, joka haluaa perheen. Ja yhteisen kodin.

Samanlaiset arvot ja motivaatio ratkaisevat. Ei sentit tai kilot. Ei ikä, eikä rypyt. Molemminpuolinen halu ratkaisee. Ja taidot, tai halu opetella parisuhteessa olemisen taitoja.

Mitä minulta saa?
Ainakin ripauksen positiivista hulluutta, avoimuutta, halua oppia ja kokeilla uutta, ja hyvää ruokaa. Sellaisen henkilön, joka tuntee omat hyvät ja huonot puolensa.

Ihmissuhteissa ei olla ajatustenlukijoita

Tämä kirjoitus koostuu muutamista ajatuksista ihmissuhteissa.

Pääajatukseni on, etteivät omat ajatuksemme ole aina niitä oikeita = yhtä kuin totuus. Jos pystyy tarkastelemaan asioita myös päinvastaisista näkökulmista, voi oppia uutta ja tehdä oman elämänsä helpommaksi.

Parisuhteeseen panostaminen kannattaa – stressaaminen ei

Tapasin taannoin miehen, joka oli pettänyt pitkäaikaista puolisoaan. Hänellä oli valtava morkkis asiasta. Hän myönsi, että suhteessa menee huonosti. ”Meillä on jokin huonompi vaihe menossa nyt”, hän totesi. Hän tiesi, ettei pettäminen ollut paras ratkaisu asiaan. Selvästi hän halusi olla yhä puolison kanssa, mutta ei tiennyt, miten tuoda tarpeita tai toiveitaan esiin.

Kun tarpeet ja toiveet tuo esiin, on aina olemassa se riski, että tulee torjutuksi.

Oletan kuitenkin, että parisuhteessa molemmat haluavat, että toisella on hyvä olla. Siksi omista toiveista ja tarpeista kannattaa puhua. Kukaan ei ole ajatustenlukija, vaikka vaikeiden asioiden kohdalla toivommekin näin olevan.

Toivon, että pettänyt pääsee itseruoskinnasta yli, ja siirtyy toimiin, jotta saisi omasta parisuhteestaan onnellisemman.

Kukaan ei ole ajatustenlukija

Monista on kiusallista puhua esimerkiksi seksiin liittyvistä toiveista.

Kommunikaatio on vaikea laji. Uskon, että parisuhteen kehittämisideat kannattaa pukea sanoiksi näin: Puhu, millaisia toiveita ja ajatuksia itsellä on, ei niin, että "kun sitä et osaa/halua". Tai: Kannattaa kysellä aluksi, mistä toinen pitää ja mistä ei pidä. Kun on kysynyt ensin toisen toiveista, on helpompi tuoda omatkin tarpeet esiin.

Parisuhteessa molempien pitäisi pystyä olemaan omia itsejään ja kokea saavansa arvostusta ja rakkautta.

Ongelmia voi syntyä, jos tarpeet ja toiveet tuo esiin, ja ne ovat liian kaukana toisistaan.
Varmasti jossain asioissa parit voivat tulla toisiaan vastaan ja tehdä kompromisseja, joissa molemmat saa jotain.

Suomalaisissa parisuhteissa ongelmana lienee ehkä kuitenkin rakentavan keskustelun puute. Ja se, että oletetaan liikaa.

Minulla oli tapaus, jossa mies piti mielestäni liian vähän yhteyttä minuun. Ehdin jo ajatella, että hän ei ole kiinnostunut. Otin asian puheeksi, ja hän sanoi, että siitä ei ollut kyse. Keskustelun jälkeen yhteydenpito tiivistyi. (Ja itse en tietenkään ollut se, joka olisi laittanut viestiä useammin, koska pelkäsin, että toinen ehkä ahdistuu... tai etten halua vaikuttaa ”liian innokkaalta”.)

Aiemmin olisin vaan antanut asian olla, ja olettanut, ettei kiinnostusta ole. Totuus kuitenkin on, että toiset ihmiset ottavat yhteyttä vain silloin, kun on ns. ”asiaa”.
Toisille kuulumisten vaihto on yhtä itsestäänselvää, kuin hengittäminen, toiset kaipaavat yhteydepitoa vähemmän.

Jos toisen toiveet tietää, niitä voi ottaa paremmin huomioon.

Ajatukset voi korvata paremmilla

Sitten yksi juttu, joka pätee myös kaverisuhteisiin. Olen sitä mieltä, ettei koskaan pidä laittaa sanoja toisen suuhun. Oma ennakko-oletus tilanteesta ei ole aina oikea. Ylipäätään, pyörittelemme ajatuksia päässämme välillä ihan liikaa. On tärkeää muistaa, että oma ajatus ei ole yhtä kuin totuus. "Huonot" tai negatiiviset, stereotyyppiset ajatukset voi korvata vaihtoehtoisilla ajatuksilla.

Esim. Ajatus 1: ”Minun pitää suunnitella matka ja varata majoitukset ennen matkaa, jotta se onnistuisi.”

Ajatus 2: ”Matkasta tulee mukavampi, kun asioita ei suunnittele liikaa etukäteen. Ilman matkasuunnitelmia voin päätyä sellaisiin paikkoihin, jotka olisi jäänyt muuten kokematta.”

Molemmat ajatukset ovat varmasti yhtä hyviä ja arvokkaita. Ajatus kaksi voi tosin olla mielekkäämpi sellaiselle henkilölle, joka ei ehdi panostamaan matkasuunnitteluun.

Ongelmat syntyvät monesti omassa mielessämme, eivät reaalitodelllisuudessa.

PS. Nyt kun laitoin tähän loppuun tällaisen siirappisen kuvan, niin lisätään vielä yksi, makea ajatus: Muistakaa rakastaa niin itseänne kuin toisianne!

Kuvat tehty paintilla.

Vegaanius sopii vauvallekin

Lapsiperheiden ruokasuositukset uudistuvat.

Terveydenhuollon ammattilaisille suunnatussa kirjaluonnoksessa neuvotaan lisäämään papujen, linssien ja muiden kasvisten osuutta ravinnosta. Punaisen lihan ja makkaran jokapäiväistä syömistä kehotetaan välttämään.

Ruokasuositukset perustuvat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asettaman työryhmän keräämään tutkimuskäyttöön.
Ohjeistuksen mukaan vegaaniruokavalio sopii raskaana oleville, imettäville, lapsille ja nuorille huolellisesti koostettuna.
Imeväisikäiselle vegaanilapselle suositellaan täysimetystä 4-6 kuukauden ikään ja osittaista imetystä vuoden ikään. Alle yksivuotiailla vegaaniruokavalion noudattaminen on ravitsemuksellinen riski silloin, kun imettäminen ei onnistu. Suomen markkinoilla ei ole vegaaniruokavalioon sopivaa äidinmaidonkorviketta.
Viimeksi lapsiperheiden ruokasuosituksia on uudistettu 2004.

Eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtaja Mai Kivelän mukaan suositusten hitaan muuttumisen taustalla ovat perinteet ja tutkimustiedon vähyys.
– Suositukset perustuvat usein kyseisen maan tuotteisiin. Siinä mielessä ne ovat poliittisia, Kivelä totesi Haaga-Helian toimittajaopiskelijoille suunnatussa infotilaisuudessa 2.11.2015.

Hän iloitsee, että nyt Suomessakin ollaan pääsemässä tiedon avulla vegaaniruokavalioon liittyvistä harhakäsityksistä eroon.

– Meillä ei ole yhtä pitkiä perinteitä kasvissyönnistä kuin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Siellä asiantuntijat ovat tutkineet, että kasvisruokavalio sopii aina urheilijoista raskaana oleville, Kivelä sanoo.

Kommenttikierroksella olleen suosituksen kommentointiaika päättyi syyskuun lopulla. Suositusten julkaisemisesta päättää valtion ravitsemusneuvottelukunta.

Tämä teksti on uutis- ja ajankohtaisjournalismin kurssille tekemäni uutisharjoitus, jossa tehtävänä oli laatia uutinen tiedotustilaisuuden pohjalta. Merkkimäärä oli rajattu 1.200-1.600 merkkiin.

Jos haluat tutustua lapsiperheiden ruokasuositukset -luonnokseen, löydät sen täältä.

t. Kati

Viime viikon mediakohu: Lohelan #pukeutumisgate

Puhemies Maria Lohela joutui median ja somekansan hampaisiin viime viikon alussa.
Hän oli ottanut kantaa siihen, miten kansanedustajien tulisi pukeutua.

Tein asiasta storify-koosteen.
Storify on palvelu, jonka avulla voi koota kätevästi yhteen sosiaalisen median ja uutismedioiden osumat yhdeksi tarinaksi.
Voit katsoa koosteeni tästä.

Koosteen julkaisupäivän jälkeen Ylen toimittaja Jari Korkki kirjoitti siitä, miten Lohelan sanomisia oli tulkittu väärin.

Omassa koosteessani tein saman päätelmän.

Kuvituskuvakurssin satoa

Osallistuin Haaga-Heliassa medianomiopiskelijoille pakolliselle kuvituskuva-kurssille. Opimme leikkimään photarilla - tekemään mm. panoraamakuvia, yhdistämään kaksi eri kuvaa ja sen sellaista.

Viimeinen tehtävämme oli kuvittaa jokin valitsemamme teksti.

Kirjoitin viime maaliskuussa jalankulkijoiden turvallisuuteen liittyvän tekstin, ja päätin kuvittaa sen.

Alla, olkaa hyvä:

Sunnuntai-ilta. Märkää ja pimeää. Olin matkalla kotiin painavaa matkalaukkua raahaten. Kun aloin lähestyä suojatietä, katseeni suuntautui ajoväylälle. Tuleeko sieltä ketään?

Sinmokadun mäkeä ylös ajoi musta BMW. Mietin, hiljentääkö se vauhtiaan, ehdinkö tien yli rauhassa (ilman juoksemista) - onko minut nähty ylipäätään. Jatkoin kävelyä lähemmäs kohti suojatietä ja päätin mennä yli. Tänään kaikki meni käsikirjan mukaisesti. Auto hiljensi hiukan, ja ehdin yli ilman auton tööttäilyä ja ilman, että syyllityin itse kiroiluun.

Asuntoni on vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella. Joka aamuinen töihinmeno on minulle pieni jännitysnäytelmä. Onko kadulla miten paljon ruuhkaa, ja ovatko autoilijat valppaana ja hyvällä tuulella. Välillä käy niin, että T:n muotoisessa, tasa-arvoisessa risteyksessä autot keskittyvät niin paljon toisten autojen ja raitiovaunujen liikkeisiin, että jalankulkijoiden olemassaolo unohtuu.

Tällä viikon torstaina autoletkan ensimmäinen auto lähti liikkeelle, suoraan kohti tietä ylittävää eli minua ilman, että huomasi minut, mutta sai kuitenkin viime tipassa pysäytettyä auton, ennen kuin olisi osunut. Huusin ja kiroilin oikea käsi pystyssä. Kyydissä ollut nainen näytti hämmentyneeltä ja hieman säikähtäneeltä. Kuskin ilmettä en tavoittanut.

Kiroilen ja huudan jalankulkijana, lähinnä juuri aamuisin, keskimäärin kerran viikossa. Harvemmin etäisyys autoon jää kuitenkaan alle metriin, kuten kävi torstaina.

En koskaan jää selvittämään näitä tilanteita, vaikka kieltämättä torstainakin itkin, kun säikähdin jonkin verran.

Jos odottaisin arkiaamuisin kotitaloni edessä olevan suojatien edessä, että autot antavat vapaaehtoisesti tietä, saisin odotella usein aika pitkään. Yleensä autot tajuavat läsnäoloni ja saan ylitettyä kasun reippaasti niin, ettei se aiheuta stoppeja autoillekaan. Joskus autot ovat pysähdyksissä raitiovaunuliikenteen takia joka tapauksessa.

Tiedän monia ihmisiä, jotka uhmaavat jalankulkijoina autoja liikenteessä. Heitä, jotka noudattavat liikennesääntöjä ja vaativat sitä myös autoilijoilta. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei aina jaksa olla se paskiainen, joka kävelee auton eteen suojatiellä. Palaute on kovaa, välillä meinaa saada tööttien ja kansainvälisten käsimerkkien lisäksi köniin.

On toinenkin syy: Inhoan asioiden pelkäämistä.

Useimmiten pelot ovatkin ihan turhia ja vievät vaan liikaa energiaa. Mutta, kun tarpeeksi monta kertaa joku meinaa ajaa päälle liikennesäännöistä välittämättä, se opettaa varovaisuutta. Se laittaa ainakin itseni pohtimaan, että kannattaisiko jalankulkijoiden väistämissääntöjä muuttaa, kun niin harva niitä viitsii Suomessa noudattaa.

Scandicin kilpailu #ScandicToGoNYC

Hello Scandic,

this is my application to #ScandicToGoNYC

I’m a 2nd year journalist student, who loves sports, travelling and meeting new people. I made my long-term dream true when I visited New York last May for the first time of my life. I enjoyed meeting friendly people, exploring the architecture, eating one dollar pizza slices and going to musicals, stand-up-clubs, ballet and street festivals.

I love taking naps, observing city life and yoga.

I’m very active Facebook user (with 1008 contacts). I also post on Twitter and Instagram.

I have skills for video-making and I’m a decent photographer.


I’d be happy to take a short break in studies and explore NYC again <3

Choose me a winner and you won't get dissapointed.

Tytöllä polvi paranee?

Läps. Läps. Läps. Läps.

On aurinkoinen kesäkuun päivä. Askellan Töölönlahden rannalla. Olen pyytänyt personal trainerina toimivan ystäväni, Annukka Vuorelan arvioimaan tapaani askeltaa.

Vasen polveni kipeytyy hölkätessä ja pidempiä kävelyitä tehdessä. Polvi kipeytyy nyt myös, jos sen päällä istuu. Kipu saa aktiiviliikkuja-minän pelokkaaksi ja epävarmaksi. Ennen julkiseen terveydenhoitoon turvautumista haluan kuitenkin kokeilla, voisinko omilla toimilla saada vaivat loppumaan.

Testikävelyn tuomio on: Kävelen kuin ankka. Annukan mukaan läpsyttelevä kävelytyylini aiheuttaa kipua polvessa. Jotta ”läpsytys” jäisi pois, tulisi koko jalkapohja painaa kunnolla maahan askeltaessa.

Kokeilen sitä. Jotta jalka painautuisi kunnolla maahan, askellukseen joutuu tietoisesti keskittymään. Uusi tapa tuntuu huomattavasti raskaammalta.

Kun suuntaamme Annukan kanssa takaisin keskustaan, tuttu "läps, läps" alkaa jälleen kuulua. Vanhat tavat on sitkeässä, mutta muutettavissa.
Taitaa todella pitää paikkaansa, että kävellä voi monella eri tapaa.
Tilanteessa minua lohduttaa hieman rakkaan joogaohjaajani Fatima Witickin lausahdus, ettei hän tunne vielä ketään, joka osaisi kävellä oikein.

Jotta polvikivut saadaan pois, tulee Annukan mukaan nilkan lihaksia vahvistaa lihaskuntotreenillä ja askeltamalla maastopoluilla. Ja hankkimalla kunnon juoksukengät. ”Älä juokse noilla tennareilla”, kuului tuomio.

Jotta selviäisin syyskuun 12 kilometrin Tough Viking –juoksulta kivuitta maaliin, työ vahvempien nilkkojen eteen on aloitettava nyt.
Itse asiassa, kun Annukka kehotti vahvistamaan nilkkoja, ei hän ollut ensimmäinen henkilö, neuvoi minua tekemään niin. Muistelen kyselleeni neuvoja polvikivun selättämiseksi aiemmin Facebookissa vuosi tai kaksi sitten.

Yksi sanoi: Juokse mahdollisimman tuetuissa kengissä. Mene askelklinikalle selvittämään, mikä kenkä on sinulle paras. Toinen sanoi, hanki varvastossut. Jalkahoitajana toimiva kaveri kehotti treenaamaan nilkat vahvoiksi ja juoksemaan vasta sitten. Jalkahoitajan kävelyyn ja kenkien valintaan liittyviä ajatuksia muuten täällä.

Opinnäytetyön juoksijoiden lihashuollosta tehnyt Katja Väänänen toteaa, että toimiessaan valmentajana juoksijoiden parissa hän huomasi, että tukiharjoitteluun ei panosteta usein riittävästi ja että jopa kansallisen tason juoksijoilla voi olla suuria
ongelmia lihastasapainon suhteen.


Väänänen korostaa, että juoksijalle hyvä lihastasapaino on hyvän teknisen juoksun edellytys. Jos säären ja nilkan lihasryhmien kunto on heikko, jää askeleen työntö vajaaksi ja heikoksi.Samoin vaara ylipronaatiolle kasvaa liian suuren jouston myötä. Tämä aiheuttaa usein ongelmia polven, lantion tai jopa hartian seudulle.

Tämä selvä. Eikun lusikka kauniiseen käteen ja treenaamaan nilkkoja. Sain Annukalta kirjalliset ohjeet matkaani. Kiitos!

Vinkkejä lihasten vahvistamiseen saa myös Iltalehden artikkelista: Liikkumistyyli vaikuttaa nivelkuormitukseen

Kuvassa ihana toukokuinen Central Park, jonka juoksumaastoja en ehtinyt siellä käydessäni testaamaan.

Hei hoi halloumi

Tunnustus: rakastan halloumia.

Kun maistoin sitä vuosia sitten ystävieni luona, juusto jäi syömättä sen suolaisuuden takia.

Pysyvästi halloumi tuli elämääni vuonna 2013. Olin ollut muutaman kuukauden ulkomailla ja oppinut sinä aikana tykkäämään oluesta.
Menimme ystäväni Elisan kanssa Suomeenpaluuni jälkeen lounaalle cafe Piritan terassille, ja siellä löysin halloumin uudelleen.

Syön halloumia lähinnä kesäisin hedelmäisen salaatin kanssa.
Tai siis söin.

Maikkari uutisoi eilen, että vuohenjuuston valmistuksen takia Suomessakin tapetaan satoja pikkukilejä vuosittain.

Uutisen mukaan vuohen pitää poikia, jotta sen maidontuotanto käynnistyy. "Maidosta valmistetaan suosittua vuohenjuustoa", uutinen kertoo.

Uutista kommentoitiin MTV:n Facebook-sivulla tyylin, että ”nyt loppui vuohenjuuston syönti tähän” tai ”Onneksi en edes tykkää vuohenjuustosta”.

Vuohenjuustoa minäkin syön vain kerran, pari vuodessa. Mutta halloumi: Se valmistetaan perinteisesti lehmän-, vuohen ja lampaanmaidosta. Ja feta-juuston pääraaka-aineena on lampaan- ja vuohenmaito.

Jos haluat luopua vuohenmaidosta tehdyistä tuotteista, saat heittää hyvästit myös näille kahdelle.

Uutisessa mainittiin myös, että vuohia joudutaan teurastamaan, koska niiden liha kelpaa lähinnä vain afrikkalaistaustaisille maahanmuuttajille.

Jos mielii syödä jatkossakin vuohenmaidosta tehtyjä tuotteita kestävästi, olisi syytä alkaa popsimaan myös vuohenlihaa.

Tai ryhtyä vegaaniksi, jolloin koko asiaa ei tarvitse edes miettiä.

Verkkosaaren kulttuuriaarre

Tuuli ravistelee koivuja. Istun vaneripöydän ääressä ja juon kahvia. Oranssi metro suhahtaa ohitse.

Verkkosaaren rantaan ankkuroidun laivan kansi toimii esiintymislavana, jolle vaaleansininen taivas luo kauniit kehykset. MOI!:n kitaristi J.P tulee vaihtamaan kuulumisia.

Illusia on sinivalkoinen paatti Verkkosaaren rannassa vain 75 metrin päästä Itäväylästä. Laivan edusta on tuunattu houkuttelevaksi piha-alueeksi, jota koristavat istutusruukut, pöydät, tuolit ja puupölkyt. Värikkääksi spreijatun kontin päälle on raahattu nahkaiset nojatuolit. Pöydällä on tarjolla karjalanpiirakoita, sienikeittoa ja feta-pinaatti -piirakkaa ”maksa, mitä jaksat” -periaatteella.

MOI!:n keikka alkaa yhdeksän maissa. Olen reilusti hyvissä ajoin paikalla. Aurikoisena perjantai-iltana on aikaa nauttia Suomen suvesta. Hieman minusta kauempana seisoo keski-ikäinen pariskunta. Päätän mennä heitä jututtamaan.

Nainen esittelee itsensä Markeksi ja mies Vasamaksi. Antti Vasama Linnanvirta on keikkapaikan - M/S Illusian isäntä. Marke on hänen ystävänsä, joka on laivalla kyläilemässä

”Erilainen, vaihtoehtoja tarjoava kaupunkikulttuuri on tärkeää”, Vasama sanoo. Siksi IT-alalla työskentelevä Vasama on luovuttanut Illusian kulttuuritapahtumien järjestämiseen maksutta. Vasamalle erilainen on tuttua, sillä hän on asunut ja työskennellyt ulkomailla.

Rikas kaupunkikulttuuri merkitsee myös vaihtoehtoisia asumismuotoja. Vasama ei asu laivassa, mutta viettää siellä paljon aikaa kaksivuotiaan Tiuku-laivakissansa kanssa.

Kaupunki on yritellyt hätistellä Illusiaa ja rannassa kiinni olevaa toistakin paattia pois. Tänä kesänä se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista läheisen sillan mataluuden takia.

Illusialla ja sen naapurilla on edessä viimeinen laillinen kesä Verkkosaaressa.

Vasama on tyytymätön byrokratiaan. Hän kertoo, että Verkkosaaren päädyssä oli pieni laivayhteisö, mutta se häädettiin pois noin kolme vuotta sitten pian alkavan asuntorakentamisen verukkeella. ”Alueelle ei ole tehty muuta kuin kaatopaikka. Laivat olisivat hyvin mahtuneet olemaan siellä”, Vasama harmittelee nyt.

Vasama on tehnyt eduskunnan oikeusasiamiehelle kantelun Helsingin kaupungin toimista Kipparlahden asuntolaivakaavoituksen hitauteen liittyen. Mutta se on toinen tarina.

Illusian edustalle on kokoontunut kahdeksaan mennessä noin nelisenkymmentä kuulijaa. Ennen MOI:n keikkaa laivalla esiintyy Vähäsarja ja jokin kahden miehen kokoonpano, jonka nimeä en saa itselleni ylös.

MOI! on katu-uskottavista hipstereistä koostuva nelihenkinen bändi. Kolme kitaraa, yksi basso, ei rumpuja. Lauluhommista vastaavat pääosin kitaristit J.P ja Juhana.

MOI!:n musiikki on herkkää, melodista, rauhallista indierockia. Laulut on tehty tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa.

Tuleeko epäonnistuneista muusikoista kriitikoita vai epäonnistuneista kriitikoista muusikoita? Juhana on entinen musiikkitoimittaja, joten Rumba teki bändistä hauskan jutun juuri tästä näkökulmasta. Lue bändistä lisäinformaatiota antava juttu täältä.

Kun MOI! lopulta aloittaa sinkkujulkkarikeikkansa, aidan taakse on pysähtynyt pyöräilijöitä ja koiranpissattajia. Yleisö huutaa bändille MOI! Ja bändi vastaa ”MOI!”



Kuvat: Antti Vasama Linnanvirta

En jaksa olla aina se paskiainen

Sunnuntai-ilta. Märkää ja pimeää. Olin matkalla kotiin painavaa matkalaukkua raahaten. Kun aloin lähestyä suojatietä, katseeni suuntautui ajoväylälle. Tuleeko sieltä ketään?

Sinmokadun mäkeä ylös ajoi musta BMW. Mietin, hiljentääkö se vauhtiaan, ehdinkö tien yli rauhassa (ilman juoksemista) - onko minut nähty ylipäätään. Jatkoin kävelyä lähemmäs kohti suojatietä ja päätin mennä yli. Tänään kaikki meni käsikirjan mukaisesti. Auto hiljensi hiukan, ja ehdin yli ilman auton tööttäilyä ja ilman, että syyllityin itse kiroiluun.

Asun vilkkaasti liikennöidyllä kadulla. Joka aamuinen töihinmeno on minulle pieni jännitysnäytelmä. Onko kadulla miten paljon ruuhkaa, ja ovatko autoilijat valppaana ja hyvällä tuulella. Välillä käy niin, että T:n muotoisessa, tasa-arvoisessa risteyksessä autot keskittyvät niin paljon toisten autojen ja raitiovaunujen liikkeisiin, että jalankulkijoiden olemassaolo unohtuu.

Tällä viikon torstaina autoletkan ensimmäinen auto lähti liikkeelle, suoraan kohti tietä ylittävää eli minua ilman, että huomasi minut, mutta sai kuitenkin viime tipassa pysäytettyä auton, ennen kuin olisi osunut. Huusin ja kiroilin oikea käsi pystyssä. Kyydissä ollut nainen näytti hämmentyneeltä ja hieman säikähtäneeltä. Kuskin ilmettä en tavoittanut.

Kiroilen ja huudan jalankulkijana, lähinnä juuri aamuisin, keskimäärin kerran viikossa. Harvemmin etäisyys autoon jää kuitenkaan alle metriin, kuten kävi torstaina.

En koskaan jää selvittämään näitä tilanteita, vaikka kieltämättä torstainakin itkin, kun säikähdin jonkin verran.

Jos odottaisin arkiaamuisin kotitaloni edessä olevan suojatien edessä, että autot antavat vapaaehtoisesti tietä, saisin odotella usein aika pitkään. Yleensä autot tajuavat läsnäoloni ja saan ylitettyä kasun reippaasti niin, ettei se aiheuta stoppeja autoillekaan. Joskus autot ovat pysähdyksissä raitiovaunuliikenteen takia joka tapauksessa.

Tiedän monia ihmisiä, jotka uhmaavat jalankulkijoina autoja liikenteessä. Heitä, jotka noudattavat liikennesääntöjä ja vaativat sitä myös autoilijoilta. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei aina jaksa olla se paskiainen, joka kävelee auton eteen suojatiellä. Palaute on kovaa, välillä meinaa saada tööttien ja kansainvälisten käsimerkkien lisäksi köniin.

On toinenkin syy: Inhoan asioiden pelkäämistä.
Useimmiten pelot ovatkin ihan turhia ja vievät vaan liikaa energiaa. Mutta, kun tarpeeksi monta kertaa joku meinaa ajaa päälle liikennesäännöistä välittämättä, se opettaa varovaisuutta. Se laittaa ainakin itseni pohtimaan, että kannattaisiko jalankulkijoiden väistämissääntöjä muuttaa, kun niin harva niitä viitsii Suomessa noudattaa.

Kaupunkijuoksut

Minulla on tapana juoksennella moneen paikkaan. Tiivistän askeltani puolijuoksuun erityisesti silloin, kun olen myöhässä, ja joskus ihan vaan varmuuden vuoksi: jos vaikka julkinen kulkuväline sattuisi ajamaan pysäkille juuri sopivalla hetkellä. Juoksen myös työpaikan käytävillä - lähinnä silloin, kun muut eivät ole näkemässä.

Näen kovin monen muunkin tekevän samaa. Juoksevan kaduilla siis. Mielestäni Helsingissä juostaan paljon enemmän kuin muissa suomalaisissa kaupungeissa. Bussin ja raitiovaunun perässä on tehty monta komeita spurtteja. Juostaan täällä toki myös ihan urheilun merkeissä vapaa-ajalla, mutta nyt tarkoitan lähinnä tällaista kadulla arki- tai työvaatteissa tapahtuvaa juoksemista.

Juokseminen on mielestäni kivaa. Jos ja kun (nykyään se on aina ”kun”) arkisin ei ehdi liikkumaan riittävästi, saa hapenottokykyä testattua, sykkeeseen vaihtelua ja verenkierron kivasti aktivoitua, kuin spurttailee aina sen muutaman sadan metrin matkan työpaikalta junalle tai junalta kouluun. Se on samalla mukava tapa testata kuntoa. Jos on reidet pian uuvuksissa metron rullaportaita ylös kavutessa, tietää, että paremmassakin kunnossa voisi olla.

Toinen, ja ehkä se todellisempi aspekti juoksemiseen: Olen myöhässä melkein aina. En osaa olla ajoissa. (Tai siis osaan, jos olen siihen tarpeeksi motivoitunut.) Koen ajoissa olemisen omassa arjessani jotenkin nolona tai tehottomana toimintana. Lisäksi koen muiden odottelun tylsänä. On mukavampaa on olla itse pari minuuttia myöhässä kuin odotella muita ”myöhäisiä”. Se on itsekästä, tiedän. Pieni kiire saa kuitenkin myös tiivistämään tahtia ja kuntoilemaan pienissä pätkissä kesken arkipäivien. Suosittelenkin pientä kaupunkispurttailua ja viime-tipassa-juoksentelua kaikille, jotka eivät ole kovin kovia hikoilemaan.

16.10.1926-10.2.2015

Sen päivän iltana, kun kuulin mummon kuolemasta, söin sitruuna-lakritsijäätelöä ja katsoin Bel Airin prinssiä. Mummo oli kova syöttämään meille pieninä tyttöinä herkkua, joten jäätelö sopi hyvin teemaan. TV:tä mummolassa ei sen sijaan juuri katseltu. Meillä tytöillä oli aina jotain muuta mielekkäämpää puuhaa. Tehtiin pilvitaikinaa, leikittiin ulkona ison kiven päällä, kerättiin kukkia, tehtiin saunavihta mummon kanssa, syötiin aamiaiseksi pullaa ja kaakaota, tai raakaa makaroonia tuvan pöydän alla. Rakennettiin majoja, saunottiin, käytiin kauppa-autolla. Ja mummon rinnat, ne oli pehmeät ja paksut tyynyt. Niitä vasten oli mukava nojailla väsyneenä. (Vuosia myöhemmin mummo jaksoi aina nauraen muistuttaa, millä nimellä hänen rintavarustustaan oli kutsuttu). Yökylässä ollessa nukuimme narisevassa hetekassa värikkäiden täkkien alla. Perunavelli tai mummon tekemä riisivelli oli meidän lastenlasten lempiruokaa.

Eräänä keväänä, minulla ja pikkusiskollani oli vesirokko ja meidät vietiin mummolaan sitä parantamaan. Palvoimme aurinkoa ison kammarin ikkunoiden edessä toivoen, että tauti paranisi auringossa. Ujous iski, kun mummon siskonpoika Markku ajoi pihaan. Vaatteet päälle ja äkkiä!
Silti, oma lapsuuden mummola oli maailman turvallisin ja huolettomin paikka.

Mummon kuolemasta on kaksi vuorokautta. Olen ahdistunut ja väsynyt. Käyn silti töissä, koska ei kotona oleminen paranna asiaa, kuolemaa. Mummon poismeno muistuttaa myös siitä, että omat vanhemmat ovat jo kuusikymppisi. Väistämättä elämän rajallisuuden ilmeneminen mummon kautta saa mieleen hiipimään ajatuksen, ovatko vanhemmat seuraavia, joille joutuu sanomaan hyvästit, ja jos niin, niin milloin. Hetkessä pitää elää, mutta juuri nyt elämän rajallisuuden tiedostaminen pyrkii voimakkaana mieleen. Toivon vanhemmilleni hyvää loppuelämää.




Kuvassa Inku-mummo vuonna 2012 eli 86-vuotiaana. Skypetimme joulunpyhinä pikkusiskoni perheelle, joka tuolloin asui Oulunsalossa.