16.10.1926-10.2.2015

Sen päivän iltana, kun kuulin mummon kuolemasta, söin sitruuna-lakritsijäätelöä ja katsoin Bel Airin prinssiä. Mummo oli kova syöttämään meille pieninä tyttöinä herkkua, joten jäätelö sopi hyvin teemaan. TV:tä mummolassa ei sen sijaan juuri katseltu. Meillä tytöillä oli aina jotain muuta mielekkäämpää puuhaa. Tehtiin pilvitaikinaa, leikittiin ulkona ison kiven päällä, kerättiin kukkia, tehtiin saunavihta mummon kanssa, syötiin aamiaiseksi pullaa ja kaakaota, tai raakaa makaroonia tuvan pöydän alla. Rakennettiin majoja, saunottiin, käytiin kauppa-autolla. Ja mummon rinnat, ne oli pehmeät ja paksut tyynyt. Niitä vasten oli mukava nojailla väsyneenä. (Vuosia myöhemmin mummo jaksoi aina nauraen muistuttaa, millä nimellä hänen rintavarustustaan oli kutsuttu). Yökylässä ollessa nukuimme narisevassa hetekassa värikkäiden täkkien alla. Perunavelli tai mummon tekemä riisivelli oli meidän lastenlasten lempiruokaa.

Eräänä keväänä, minulla ja pikkusiskollani oli vesirokko ja meidät vietiin mummolaan sitä parantamaan. Palvoimme aurinkoa ison kammarin ikkunoiden edessä toivoen, että tauti paranisi auringossa. Ujous iski, kun mummon siskonpoika Markku ajoi pihaan. Vaatteet päälle ja äkkiä!
Silti, oma lapsuuden mummola oli maailman turvallisin ja huolettomin paikka.

Mummon kuolemasta on kaksi vuorokautta. Olen ahdistunut ja väsynyt. Käyn silti töissä, koska ei kotona oleminen paranna asiaa, kuolemaa. Mummon poismeno muistuttaa myös siitä, että omat vanhemmat ovat jo kuusikymppisi. Väistämättä elämän rajallisuuden ilmeneminen mummon kautta saa mieleen hiipimään ajatuksen, ovatko vanhemmat seuraavia, joille joutuu sanomaan hyvästit, ja jos niin, niin milloin. Hetkessä pitää elää, mutta juuri nyt elämän rajallisuuden tiedostaminen pyrkii voimakkaana mieleen. Toivon vanhemmilleni hyvää loppuelämää.




Kuvassa Inku-mummo vuonna 2012 eli 86-vuotiaana. Skypetimme joulunpyhinä pikkusiskoni perheelle, joka tuolloin asui Oulunsalossa.